Minä ja Usain Bolt

Kuten niin usein on todettu, itsensä vertaileminen muihin ihmisiin on tavallisesti tavattoman huono idea. Silti niin tulee aina ajoittain tehtyä.

Penkkiurheilijana, samoin kuin mahdollisuuksien ja voinnin mukaan myös itse liikuntaa harrastavana ihmisenä, koen mielenkiintoisena seurata huippu-urheilijoiden tekemisiä. Oli sitten kyse olympialaisista tai jalkapallon MM-kisoista, etenkin suurtapahtumat saavat minut television ääreen. Parhaissa urheilijoissa yhdistyy fyysinen lahjakkuus määrätietoiseen, kurinalaiseen ja päättäväiseen luonteenlaatuun. Mutta niin ihailtavia kuin monet maailman parhaista urheilijoista ovatkin, juuri heihin itseään ei kannattaisi verrata. Ainakaan fyysisissä suorituksissa.

Otetaan esimerkiksi maailman nopein mies, jamaikalainen pikajuoksija Usain Bolt. Hän juoksee sadan metrin matkan reilusti alle kymmeneen sekuntiin. Kova ukko, kieltämättä. Itselläni menee samassa matkassa luultavasti useampi minuutti, ja saatan tarvita hommassa kyynärsauvaa tai lepotaukoa. Itse asiassa huonona päivänä jo se, että ylipäätään pääsee kulkemaan sata metriä omin jaloin, voi tuntua ylitsepääsemättömältä haasteelta.

Samalla tavalla voisin vertailla itseäni esimerkiksi jalkapalloilija Lionel Messiin, tennispelaaja Serena Williamsiin tai jääkiekkoilija Patrik Laineeseen. Kaikki heistä ovat fantastisia urheilijoita, jotka pystyvät tekemään asioita, joista itse saatan vain haaveilla. On toki selvää, että näihin ihmisiin on turha monen terveenkään ihmisen vertailla – ovathan he koko maailman parhaimmistoa siitä, mitä tekevät – mutta on silti karua huomata, miten paljon he ovat itseä edellä. Tilanteessa, jossa jo rappuset ilman tukea kulkea ihmistä kohtaan tuntee kateutta, tuntuu esimerkiksi NHL:ssä maaleja mättävä Laine epäoikeudenmukaisen hyvältä. Näin luultavasti ajattelee myös moni Laineen vastustaja, mutta itse tuskin uskaltaisin edes hypätä kaukaloon luistimet jalassa.

En tunne ketään edellä mainituista huippu-urheilijoista henkilökohtaisesti. On hyvin todennäköistä, että joissain muissa asioissa olen heitä parempi. He saattavat olla joillain muilla elämänalueilla vaikka kuinka huonoja. En tiedä ovatko he mukavia ihmisiä ja kohtelevatko he lähimmäisiään kuten haluaisivat itseään kohdeltavan. Sillä ei kuitenkaan oikeastaan ole mitään merkitystä. Jossain asiassa he ovat suorastaan käsittämättömän hyviä.

On kuitenkin huomattava, että toisin kuin urheilu, elämä ei ole kilpailua, eikä sairastaminen varsinkaan. En saa tai menetä mitään esimerkiksi siitä tiedosta, että pärjään sairauteni kanssa paremmin tai huonommin kuin joku muu omansa. Tyylipisteitäkään ei elämässä jaeta – onneksi.

"Ainoastaan itsensä voittamisella on merkitystä" on myös klisee, jota toistetaan jatkuvasti. Itsensä voittaminenkin voi toki olla konseptina varsin vaikea: jos vielä viisi vuotta sitten pystyi kävelemään kilometrin ilman kyynärsauvaa, mutta ei pysty enää, sitä kokee lähinnä hävinneensä itselleen. Mutta silti: ainoa asteikko, jolla omaa onnistumista ikinä arvioida, on löydettävä omasta itsestä, ei muista ihmisistä. Ihan samalla lailla jonkun mielestä vaikkapa keskustelun käyminen sujuvalla englannin kielellä voi näyttää jonkun silmissä suurelta saavutukselta, vaikka useimmille ikäisilleni suomalaisille se on vain luonnollista.

Tiedostan sen, että sadan prosentin varmuudella tässä elämässä ei juosta satasta alle kymmeneen sekuntiin. Voi hyvin olla, että tässä elämässä ei juosta enää metriäkään, mihinkään aikaan. Tämä on silti ainut elämä, joka minulla juuri nyt on. Siitä pitäisi osata ottaa kaikki irti.

Palaan vielä alussa mainitsemiini määrätietoisuuteen, kurinalaisuuteen ja päättäväisyyteen, sillä näissä kiistatta hyvin ihailtavissa ominaisuuksissa, jotka huippu-urheilijoilta löytyy, piilee nähdäkseni koko asian ydin. Sen verran näiltä omien lajiensa mestariurheilijoilta voisi sairaskin ihminen oppia, että tulisi osata olla itsekin määrätietoinen, kurinalainen ja päättäväinen. Jos niin pystyisi tekemään, voisi katsoa itseään ylpeänä peiliin ja todeta, ettei ole joissain asioissa maailman huippuja huonompi.


FI1704632183


Kirjoittanut: Tapsu

Sinä+

Tapsu

Nimeni on Tapio, mutta ystäväni sanovat minua usein Tapsuksi. Olen neljänkympin tietämillä oleva mies Helsingistä. Sain diagnoosin aaltomaisesta MS-taudista joulukuussa 2003, enkä oikein siis enää edes muista, millaista elämä oli ennen sitä. Olen tällä hetkellä päätoiminen opiskelija, minkä ohella teen töitä vapaana kirjoittajana. Saan elämääni virtaa muun muassa musiikista, kirjoista, ystävistä, matkustamisesta ja liikunnasta.

Katso kaikki artikkelit Tapsu