Kotibileet, jotka muutti mun maailman

Oli ihana kevät 1990 ja aurinko paistoi. Olin 16-vuotias koripallotyttö, jolla oli hiuksissa pehmennys, jalassani oli itse vaaleanpunaisella kukkakankaalla tuunaamani farkut sekä ruskeat purjehduskengät  ja korvalappustereoista kuului Wham. Olin menossa ystäväni kutsumana kotibileisiin. Kotibileiden tapahtumat muistan vieläkin ja ne vaikuttavat edelleen elämääni. Tapasin bileissä lasteni isän.

Olin jo aiemmin koripalloa pelatessani huomannut outoja oireita, kuten huimausta ja vasen käteni ei toiminut kunnolla. Oireeni selitettiin alhaisella hemoglobiinilla ja käteni sidottiin jännetuppitulehdusta epäillen idealsiteeseen.  Oireiden pahentuessa ja pitkittyessä kouluterveydenhoitajani oli valveutunut ja lähetti minut jatkotutkimuksiin TAYS:iin. En ajatellut tutkimuksia niiden jälkeen, vaikka minusta otettiin magneettikuvaus ja selkäydinpunktio. Olinhan 16-vuotias nuori neiti, jolla oli elämä edessä, koska olin saanut opiskelupaikan Lahdesta ja valmistuisin unelma ammattiini. Mutta ennen kaikkea olin rakastunut.
Bileissä tapaamani poikaystäväni täytti 18 vuotta ja sai ajokortin. Autokseen hän hankki beigen värisen Nissan Micran. Sillä hän vei minut sairaalaan kuulemaan tuloksia. Suukottelin ja heipattelin hänet ja pyysin häntä odottamaan parkkipaikalla, koska tulisin pian.

 

En sitten tullut pian.

Neurologi kertoi minun sairastuneen vakavaan parantumattomaan sairauteen nimeltä MS-tauti. Kuuntelin lääkäriä epäuskoisena. Ei elämän näin pitänyt mennä. Minulla oli ihan eri suunnitelmia elämälle. Olin ihan varma, että pian olen pyörätuolissa ja kuollut.

Onneksi elämänmyönteisyyteni ei sairastunut. Elämä jatkui ja saimme kaksi poikaa. Tiemme erosivat, mutta olen kiitollinen MS-taudille siitä, että sairastuin silloin. Halusin perustaa perheen mahdollisimman pian, koska silti ymmärsin faktat ja taudin julmuuden pahimmissa skenaarioissa. Kaksi poikaani on tärkeimpiä asioita elämässä. He ovat myös elämäni tärkein syy ja se että en ole luovuttanut, vaan he ovat olleet parasta motivaatiota itsestä ja lääkityksestä huolehtimiseen.

Sairastumisesta 27 vuotta sitten ei seurannutkaan muuta kuin, että tajusin paremmin elämän rajallisuuden ja olen pyrkinyt elämään äitinä ja naisena mahdollisimman täydesti.  Nyt pojat ovat jo 23- ja 21-vuotiaita ja pärjäävät jo hyvin omillaan  ja minun elämässä on ihana kannustava perhe, ystäviä, osa-aikatyö sekä suomalais/englantilainen aviomies.
Ja olen onnellinen.  <3

Se, että huumorini sairastui ei ole huono asia. Positiivisella elämänasenteella elämä on siedettävämpää.
Ja Sairaan kivaa.


Kirjoittanut: Anne

Tulevaisuus

Anne

Olen yhdistysaktiivi, jonka lapset on jo pidempiä kuin niiden äiti. Rakastan tässä maailmassa eniten perhettäni, ystäviäni, matkustelua ja työtäni. En muista hyvin aikaa ilman MS-tautia, koska olin 16-vuotias, kun sain diagnoosin. Nyt elän lähes normaalia arkea iloineen ja suruineen. Työskentelen osa-aikaisesti ja olen ollut työkyvyttömyyseläkkeellä vuodesta 1999. Se antaa minulle enemmän aikaa perheelleni, ystävilleni, matkusteluun ja kunnon ylläpitämiseen. “Elä hetkessä” on elämänohjeeni ja siksi haluan elää täysillä nyt, enkä tuhlata elämääni katkeroitumiseen tai pelkoon tulevasta. Elämänmyönteinen asenne ja usko tulevaan on pitänyt laivani pinnalla karikoista huolimatta.

Katso kaikki artikkelit Anne