Opiskelun iloa

Jossain vaiheessa elämääni havahduin siihen ajatukseen, että minulla ei ole varsinaista koulutusta. Olin kyllä käynyt peruskoulun ja lukion sekä opiskellut niiden jälkeen, 1990-luvun lopulla, muutaman vuoden ajan informaatiotutkimusta Tampereen yliopistossa, mutta en ikinä valmistunut näistä opinnoistani. Näiden opintojeni jälkeen olin ollut työelämässä, sairastellut, sairastellut hiukan lisää, ja muuten vain etsinyt itseäni. Opinnot koko lailla unohtanut, mitä nyt välillä miettinyt, maksaisiko vaivaa näin sairaan ihmisen edes opiskella.

 

Viime vuosikymmenen loppupuolella aloin kuitenkin taas miettiä, miten hienoa olisi, jos olisi jonkinlainen loppututkinto. Ei välttämättä työnsaannin takia, ainakaan pelkästään, mutta ainakin jo siksi, että sivistys on hieno asia. Ja siksi, että kouluttautumisesta sairaudesta huolimatta saa hienon onnistumisen tunteen

 

Vuonna 2009 pääsin sitten opiskelemaan Helsingin yliopistoon. Koska olin asunut jo vuosien ajan Helsingissä enkä halunnut muuttaa opintojeni takia, helsinkiläinen oppilaitos oli helppo ja kätevä valinta. Erinäisten vaiheiden jälkeen pääaineekseni tuli lopulta arabian kielen ja islamin tutkimus. Halusin tietää lisää asiasta, joita monilla on jo vahva mielipide, mutta vain vähän tietoa. Itselläni ei ollut, eikä ole vieläkään, aiheeseen liittyvää vakaumusta. Se kiinnostaa minua ennen kaikkea tieteellisestä näkökulmasta.

 

Toki mietin myös mahdollista sijoittumistani työelämässä valmistumisen jälkeen. Koin, että Suomessa ei ole ainakaan liikaa islamin puolueettomia asiantuntijoita. Valitsemani opintoala ei ole ollut helpoin mahdollinen, mutta en oikeastaan muutenkaan usko, että antoisimmat kokemukset elämässä saavutetaan valitsemalla helpoin vaihtoehto.

 

MS-tauti, ja terveysongelmat ylipäätään, ovat tuoneet oman lisänsä opiskeluihin alusta asti. Jo ensimmäisenä opiskeluvuotenani kaaduin kadulla ja mursin lonkkani. Seurauksena kaksi kuukautta sairaalassa, seitsemän kuukautta sairauslomalla ja ensimmäinen lukuvuosi ilman valtavaa määrää opintosuorituksia. Uskoisin, että tähänastisista reilusta seitsemästä opiskeluvuodesta osapuilleen kaksi on mennyt sairauslomalla. Terveysongelmien kokonaisvaikutus opintojen hidastumiseen on ollut tätäkin suurempi, kun on joutunut esimerkiksi jättämään kursseja kesken.

 

Suomalainen akateeminen vapaus tekee opiskeluista helpompaa sairaalle. Opinnot on mahdollista aikatauluttaa oman mielensä mukaan, ja iso osa opinnoista tapahtuu omalla aikataululla, nenä kiinni kirjassa.

 

Joskus on silti vaikea pysyä opiskelutovereideni, joilla 10-15 vuotta minua nuorempina on muutenkin enemmän energiaa kuin itselläni, vauhdissa. Toisaalta minusta ei ole siitä huolimatta ikinä tuntunut, etten kuuluisi joukkoon opiskelijayhteisössä; olen ollut aktiivisesti mukana monenlaisessa opiskelijatoiminnassa, ja olen saanut opintojeni ansiosta paljon uusia kavereita. Ikäni tai sairauteni ei ole ikinä ollut opiskelijapiireissä jonkinlainen ”juttu” kenellekään muulle kuin korkeintaan itselleni. En ole koskaan ymmärtänyt monien vanhemmalla iällä opintonsa aloittaneiden, terveidenkin opiskelijoiden puheita siitä, miten opiskelijatovereiden kanssa ”ei voi hengailla, kun ne on niin nuoria”. Minulla ei ole ikinä ollut tuollaista ongelmaa.

 

Mielenkiintoisen kierteen opiskelut ja sairaus -yhdistelmään on tuonut myös se, että opiskelujeni takia olen matkustanut viime vuosina jonkin verran islamilaisissa maissa ja Lähi-idässä. Tämä on ollut välttämättömyys, sillä autenttista kokemusta muslimimaan kulttuurista on mahdotonta saada pelkästään kirjoja lukemalla ja luennoilla istumalla.

 

Tekemistäni matkoissa voisi kirjoittaa kokonaan oman blogitekstinsä, ja joskus aion ehkä tehdäkin niin. Näillä matkoilla on kertynyt monenlaisia kokemuksia, hienoja hetkiä ja suuria vaikeuksiakin, mutta yhdenkään reissun tekeminen ei ole kaduttanut.

 

Tätä kirjoittaessani teen töitä graduni ja syventävien opintojeni parissa. Valmistuminen häämöttää jo horisontissa, joskaan ei ihan lähitulevaisuudessa. Voin vain toivoa, että MS-tauti on opintopyrkimyksilleni armollinen. Kävi miten kävi, voin olla iloinen siitä, että elämä menee eteenpäin. Sairaudesta huolimatta.

 


Kirjoittanut: Tapsu

Tulevaisuus

Tapsu

Nimeni on Tapio, mutta ystäväni sanovat minua usein Tapsuksi. Olen neljänkympin tietämillä oleva mies Helsingistä. Sain diagnoosin aaltomaisesta MS-taudista joulukuussa 2003, enkä oikein siis enää edes muista, millaista elämä oli ennen sitä. Olen tällä hetkellä päätoiminen opiskelija, minkä ohella teen töitä vapaana kirjoittajana. Saan elämääni virtaa muun muassa musiikista, kirjoista, ystävistä, matkustamisesta ja liikunnasta.

Katso kaikki artikkelit Tapsu