Urheiluhommia

Olenkin jo aiemmin kertonut, että urheilu on mulle supertärkeää, ja nyt pääsenkin paasaamaan siis lempiaiheestani! Jee! Harrastan liikuntaa aika monipuolisesti, käyn kuntosalilla, juoksen ja thainyrkkeilen. Mielelläni kokeilen aina myös uusia juttuja tilaisuuden tullen.

Kuten arvata saattaa, tuo MS-tauti tietysti ajoittain lisähaasteita urheiluun. Pahenemisvaiheet ja fatiikki vaikuttavat vääjäämättä liikuntaan, vaikka olenkin pääosin hyvässä kunnossa eikä mitään isompaa pysyvää fyysistä oiretta toistaiseksi ole. Ja tähän perään täytyykin heti koputtaa puuta…

Olen myös joutunut viimeaikoina opettelemaan antamaan itselleni armoa, koska olen vähän sellainen luone, että mitä enemmän vastoinkäymisiä niin sen kovempi tahtotila ja tämä on pätenyt erityisesti MS-taudin ja urheilun suhteen. Olen esimerkiksi käynyt thainyrkkeilemässä yhdellä hyvällä silmällä ja yhdellä hyvällä jalalla ajatellen, että jos en kertakaikkiaan pysty niin sitten jätän treenit kesken ja jos jalka pettää alta niin onpahan pehmeä tatami mihin kaatua. Joku voisi sanoa, että ei ollut kovin fiksua. Voi olla että olisi oikeassakin. Kuitenkin voin todeta, että eipä kyllä ole treenin jälkeen koskaan kaduttanut, silloinkaan kun on itkua pidätelty. Tunnen myös itseni ja oman kroppani niin hyvin, että uskon tietäväni milloin rajani tulevat vastaan. 

Viimeisimmän pahiksen yhteydessä ne rajat sitten tulivatkin vastaan ja jouduin luovuttamaan ja laittamaan kirjaimellisesti hanskat naulaan ja pitämään taukoa thainyrkkeilystä, kun näköhermon tulehduksesta aiheutuvat näköhäiriöt eivät ottaneet parantuakseen. Hyväksyin sen, että tässä lajissa riski loukkaantua silmäpuolena jatkuvasti treenatessa on aika suuri. Pystyin kuitenkin käymään kuntosalilla, joten kokonaan ei tarvinnut onneksi urheilua jättää. Mielikuvitusta käyttämällä voi keksiä erilaisia keinoja ylläpitää fysiikkaa, jottei tarvitse jäädä sohvan pohjalle makaamaan. Jumpata voi niin monella eri tavalla, omien kykyjen ja resurssien mukaan. Tietysti on myös aikoja ja tilanteita, jolloin se sohvaan tai sänkyyn hautautuminen on paikallaan ja myös ainoa vaihtoehto, mulla sen tilanteen aiheuttaa yleisimmin fatiikki eli ylivoimainen uupumus, jollain taas joku muu oire. 

Nyt näkö alkaa kuitenkin vihdoin olla korjaantunut ja olenkin tehnyt juuri comebackin Helsinki Thaiboxing Clubille. Pääsin myös kokeilemaan ”tavallista” nyrkkeilyä Ringside Gymillä Amin Asikaisen opastuksessa. Kovin oli erilaista kuin thainyrkkeily, jossa käytössä on peruslyöntien lisäksi myös kyynärpäät, potkut, polvet ja lähiottelu. Hauskaa kuitenkin oli, hiki tuli ja päällimmäiseksi jäi fiilis, että tätä nyrkkeilyhommaa voisi kyllä kokeilla uudestaankin. Amin oli todella mukava ja näytti perusteellisesti tekniikat ja korjasi tarvittaessa, myös sali oli viihtyisä ja tilava ja muukin porukka mukavaa.

Mieheni on siirtynyt jokin aikaa sitten thainyrkkeilystä kokonaan ”normi” nyrkkeilyn pariin ja kävi ottelemassa salikisoissakin juuri. Hänellä on pitkä tausta thainyrkkeilyssä ja siinä kilpailemisessa, ja olemmekin alunperin tavanneet ko. harrastuksen parissa. Ei muuten ole pöllömpää, että kumpikin urheilee ja vielä suurinpiirtein samojen lajien parissa, auttaa kummasti ymmärtämään toista.

Itselläni on myös ollut haaveissa päästä joskus kokeilemaan kisaamista thainyrkkeilyssä, mutta toistaiseksi tämä taudin perkele on kyllä tehnyt tavoitteellisesta treenaamisesta aika hankalaa, enkä pääse kehittymään lajissa samalla tavalla kuin he, jotka pystyvät treenaamaan ilman vähän väliä tulevia pakollisia taukoja. Joskus tuntuukin, että ikäänkuin palaan aina takaisin lähtöruutuun takapakkien jälkeen. 

Olen kuitenkin onnellinen siitä, etä pystyn urheilemaan näinkin paljon. Pakko myöntää, että asia mitä eniten pelkään tämän taudin kanssa on se, että menetän fysiikkani. Siinä olisikin sitten keksimistä, millä sen aukon elämässä täyttäisi. Tätä en kuitenkaan aktiivisesti murehdi, aika näyttää mitä tulee ja niin kauan ja aina kun voi niin täysillä mennään! :) 


Kirjoittanut: Outi

Vapaa-aika

Outi

Olen 36-vuotias MS-tautia sairastava nainen. Diagnoosin sain vuonna 2011, joten muutamia vuosia yhteistä aikaa on meille jo tämän ei-toivotun elämänkumppanin kanssa kertynyt. Kirjoittelen elämästäni MS-taudin kanssa ja sen ulkopuolella. En anna sairauden määritellä itseäni, sillä olen niin paljon muutakin kuin ”potilas”.

Katso kaikki artikkelit Outi