Anne sinä olet outo

Mitä vanhemmaksi ja sairaammaksi mä tulen sitä oudompaa ja sairaampaa mun huumorista tulee. Mitä tyhmempi juttu, sitä enemmän se naurattaa. Mitä se kertoo musta? No ainakin sen, että en jaksa olla sairaan vakava, vaikka vakavaa neurologista sairautta sairastankin.

Tottakai osaan olla vakava, kun pitää aikuisten oikeasti käyttäytyä. Tai ainakin mä yritän parhaani. Silloinkin mä usein tiputtelen kyniä, läikytän kahvia tai pölpötän jotain käsittämätöntä MS-puhetta, jota vain toinen MS-ihminen ymmärtää.

 

Mä inhosin ja nolostuin pienenä kun iskä alkoi laulamaan koska vain ja missä vain, kun nappasi sanan, joka oli jossain laulussa. Nyt mä olen se. Mua ei haittaa, vaikka alkaa laulattaa Prismassa. Mä laulan. Erica 16-v kyllä katoaa nopeasti hyllyjen väliin. Varovasti hän tarkkailee, koska laulukohtaus menee ohi ja kehtaa tulla mun luo. Mahtavaa, jos vaikka meidän jälkikasvu jatkaa tätä hienoa outoilun perinnettä. Hieman kyllä epäilen.

On niin paljon helpompaa, kun outoilee ja hymyilee enemmän kuin itkee. Jos joku luulee, että mä vain outoilen, laulan ja nauran, se ei pidä paikkaansa. Mä itken lähes yhtä helposti kuin nauran. Joskus alan itkeä, kun katson elokuvan (esim. Hachiko, jossa itkin läpi elokuvan), luen kauniin runon tai tv-ohjelmassa joku kuolee tai syntyy. Ja musta se on hyvä asia. Tunteita saa ja pitää näyttää mun mielestä. Niitä surun ja myös ilon. Se ei ole heikkoutta vaan vahvuutta, jos uskaltaa tuntea ja myös näyttää sen.

Kerran olin vahingossa huudellut pimeänä syysiltana kimeällä äiti-äänellä “Tule tänne äidin kultamuru!!!” uudelle naapurille hänen koiran kanssa, koska mä luulin häntä mun pojaksi meidän koiran kanssa. Kikatin hysteerisesti, kun kuvailin naapurin sedän askelta sivuun ja taakse sekä kauhistunutta ilmettä, kun hän luuli että huutelen äidin rakasta hänelle. Mun poika sanoi nauraen mulle, että äiti sulla on niin kalat kadonneet katiskasta. Huippua. Sellainen mä haluan ollakin. Outo, ja sitä pidän arvonimenä.

Nyt heippa ja outoillaan, kun nähdään!

Blogipostaus on tehty Novartiksen taloudellisella tuella.
FI1905675448


Kirjoittanut: Annen blogi

Sinä+

Anne

Olen yhdistysaktiivi, jonka lapset on jo pidempiä kuin niiden äiti. Rakastan tässä maailmassa eniten perhettäni, ystäviäni, matkustelua ja työtäni. En muista hyvin aikaa ilman MS-tautia, koska olin 16-vuotias, kun sain diagnoosin. Nyt elän lähes normaalia arkea iloineen ja suruineen. Työskentelen osa-aikaisesti ja olen ollut työkyvyttömyyseläkkeellä vuodesta 1999. Se antaa minulle enemmän aikaa perheelleni, ystävilleni, matkusteluun ja kunnon ylläpitämiseen. “Elä hetkessä” on elämänohjeeni ja siksi haluan elää täysillä nyt, enkä tuhlata elämääni katkeroitumiseen tai pelkoon tulevasta. Elämänmyönteinen asenne ja usko tulevaan on pitänyt laivani pinnalla karikoista huolimatta.