Apuvälineillä elämä helpommaksi

Eräs etenevän sairauden lukuisista inhottavista puolista on siinä, kun ei enää pystykään samaan kuin aikaisemmin, ei pärjää elämässä vanhaan malliin, vaan tarvitsee apuvälineitä. Jo sana "apuväline" aiheuttaa kakistelua, se ikään kuin alleviivaa omaa kyvyttömyyttä. Että muut ihmiset tekevät tämän ihan omin voimin, itse tarvitsen apuvälineitä.

Otetaan esimerkiksi kävelemisen apuvälineet. Ensin sitä tarvitsee yhtä kyynärsauvaa, sitten kahta, sitten rollaattoria. Lopulta ollaan tilassa, jos oikein huono tuuri käy, jossa tarvitaan pyörätuolia. Muuttuu asteittain koko ajan poikkeavammaksi.

Itse olen käyttänyt vajaan kymmenen vuotta yhtä kyynärsauvaa vaihtelevassa määrin erilaisissa tilanteissa. Tarve on kasvanut koko ajan. Vielä pari vuotta sitten esimerkiksi kaupassakäynti onnistui mukavasti ilman mitään apuvälinettä, nykyisin sauvaa tulee käytettyä joskus jopa omassa pienessä asunnossani kulkiessani, vaikka olenkin pyrkinyt järjestämään kämppäni niin, että huonekaluistakin saa tarpeen vaatiessa tukea. Ulkona liikkumisessa olisi tarpeen vaatiessa käytettävissäni myös toinen kyynärsauva, joskaan en ole oikein osannut totuttautua sen käyttöön.

Kynnys kyynärsauvan käyttöönottoon oli aikoinaan korkealla. Vastustin ajatusta pitkään. Kun sitten vihdoin aloin sauvaa käyttää, tunne oli likimain huumaavan hyvä. Ennakkoluulot karisivat saman tien. "Jos olisin tiennyt, että tämä tuntuu tältä, olisin ottanut tämän käyttööni jo aikaa sitten."

Sama kokemus minulla on lähestulkoon jokaisesta käyttämästäni apuvälineestä. Niiden tarkoitus on helpottaa elämää ja parantaa elämänlaatua, siksi niitä kutsutaan apuvälineiksi. Siitä huolimatta psykologinen kynnys ottaa taas uusi apuväline käyttöön on sangen korkeallla.

Sama kuvio toistui jälleen, kun taannoin olin kuntoutuksessa ja kokeilin ensimmäistä kertaa vakavissa mielin rollaattoria. Olin aikaisemmin vieroksunut rollaattoria apuvälineenä: sehän on vanhojen ihmisten vehje. Sitä paitsi, kahdesta kyynärsauvasta on varmastikin täysin sama hyöty, ajattelin.

Olin väärässä, taas kerran. Ensinnäkin, rollaattori on täysin eri asia kuin kaksi kyynärsauvaa. Rollaattoria käyttäessä on mahdollista saada toinen käsi vapaaksi (kumpi käsi tahansa!), itse asiassa molemmatkin jos tasapaino kestää hetken ilman mitään tukea. Rollaattorin kanssa kulkiessa kaatumisriski on mitätön kyynärsauviin verrattuna, rollattorin kantolaukussa voi kuljettaa tavaroita ja rollaattorista saa tarpeen vaatiessa istuimenkin.

Rollaattorista tulikin nopeasti uusi paras kaverini. Käveltyäni rollan kanssa kuntoutuksessa useita kilometrejä joka päivä – enemmän kuin mitä kotioloissa kävelen keskimääräisen viikon aikana – olin valmis myöntämään jälleen kerran: tämän apuvälineen käyttöönotto ei ole luopumista, se on saamista. Aloin jo miettiä innolla seuraavaa kesää, jolloin voisin kävellä rollaattorin kanssa kotitienoillani, nauttia Suomen suvesta ja viettää paljon vähemmän rajattua elämää kuin aikaisemmin. Asun vain kivenheiton päässä merenrannasta, mutta en nähnyt viime kesänä merta ainuttakaan kertaa. Ensi kesänä näen! Ja on hyvinkin mahdollista, että tuntuvasti lisääntyvä päivittäinen askelmäärä vaikuttaa myönteisesti fyysisen toimintakyvyn kehittymiseen.

Mutta silti... Jokin tässä yhä arveluttaa. Käytännössä kyseessä on se leima, jonka rollaattori lyö otsaani muiden ihmisten silmissä. Yleensähän rollaattorin näkee vain vanhemmilla ihmisillä. Tällainen nelikymppinen kaveri rollan kanssa näyttää varmastikin todella oudolta.

Viisainta olisi toki tässä asiassa, kuten osapuillleen jokaisessa muussakin, unohtaa kokonaan se, mitä muut ihmiset EHKÄ ajattelevat ja keskittyä olemaan oma itsensä, kaikkine vahvuuksineen ja (näennäisine) heikkouksineen. Se ei vain ole kovin helppoa.

Ehkä paras palaute, mikä liittyy kyynärsauvan käyttööni on kun eräs ihminen sanoi, että kun keskustelee kanssani tovin, kyynärsauvan unohtaa kokonaan. Toivoisin ihmisten pystyvän tekemään saman myös rollaattorin kohdalla. Ja jos joku ei siihen pysty, kyseessä on epäilemättä hänen oma menetyksensä. Ehkä voisi ajatella, että rollaattori ikään kuin siivilöi uusista tuttavuuksista pois ne, joiden kanssa ei kannata olla tekemisissä muutenkaan.

FI1803787355


Kirjoittanut: Tapsu

Sinä+

Tapsu

Nimeni on Tapio, mutta ystäväni sanovat minua usein Tapsuksi. Olen neljänkympin tietämillä oleva mies Helsingistä. Sain diagnoosin aaltomaisesta MS-taudista joulukuussa 2003, enkä oikein siis enää edes muista, millaista elämä oli ennen sitä. Olen tällä hetkellä päätoiminen opiskelija, minkä ohella teen töitä vapaana kirjoittajana. Saan elämääni virtaa muun muassa musiikista, kirjoista, ystävistä, matkustamisesta ja liikunnasta.

Katso kaikki artikkelit Tapsu