Kevättä - kokemuksia - koronaa

Aika on lentänyt kohdallani siivillä. Tämän vuoden tulen muistamaan aina ja ikuisesti ihan alusta asti.

Isoin asia, josta olen kiitollinen, on tietenkin iso ja onnistunut selkäleikkaukseni. Kaikki tapahtui siis juuri viikkoa ennen tätä maailmanlaajuista pandemiaa. Minulla kävi mieletön tuuri. Kotiuduin sairaalasta juuri koronan alta pois.

Olenkin ollut melko ”kiltisti” aloillani siis kohta 3 kk. Pari ensimmäistä kuukautta meni kotona toipuen. Aloitin rollaattorilla jokaisen päivän pienellä ja rauhallisella kävelyllä. Voimieni mukaan kaartelin uusia reittejä ja katuja. ”Rollarilleni” annoin nimen Huili Heikki. Siinä oli hyvä huilata ja koriin sain termospullon ja eväät. Se toimi hyvänä tukena ja loi turvaa. Rautanastat selkärangassa, hidas liikehdintä, ajatusten määrä, jalan liikkeet, koordinaatio, tasapainon hallinta, jokainen askellus loi hyvän olon, toiveen, voiton, että tästä kaikesta kuukausia kestäneestä epätietoudesta olen loppusuoralla. Suoralla tiellä kohti parempaa. Niin siis toivon.

 

Sittenhän kotona onkin tullut tuutin täydeltä uutisia, joita on ollut aikaa seurata. Nyt olen keskittynyt ihan muihin juttuihin. Olen puuhastellut parvekkeeni kesäkuntoon. Ystäväni pesi ikkunani. Arvostan auttavia ystäviä ja naapureita. He ovat tehneet ja tuoneet minulle ruokia. Soitelleet ja kysyneet vointiani. Kyläilyt on tehty retkeillen luonnossa. Turvaväli ja käsidesi, kaksi kovaa sanaa, ja on olleet käytössä.

Tyttäreni tuli Sveitsistä, turvaisasti, todella nopealla lähdöllä kotiin. Pelikausi jäi siis kesken. Karanteeni poissulki tapaamisen. Ihanaa ja rakasta 5 kk ikäistä lapsenlastani en myöskään alun toipilasaikana nähnyt. Videot kertoivat kehityksestä. Sitten aloimme tapailla ulkosalla 2 m turvavälillä.

Kuuluuko MS-potilas riskiryhmään? Se on herättänyt keskustelua ja kysymyksiä. Minun oma kantani ja mielipiteeni on, että en koe pelkoa koronasta kohdallani. Se tulee, jos on tullakseen. Kukaan ei sitä halua, mutta suojataan itsemme, vältellään riskipaikkoja ja ihmisiä, sen me voimme tehdä. Minulle oma MS-tautini on oikeasti ollut unholassa tämän toipumisvaiheen aikana. Toki alussa kaikki ajatukset poukkoilivat mielessä. Paheneeko kenties tautini? Vaikuttaako noin suuri juttu taudin kulkuun. Pystynkö nostelemaan jalkoja ja ylipäätään kävelemään kunnolla. Pelko oli aiheeton, kävelin, nostin jalkoja ja nousin rappuja. Tunne oli mahtava. Minut oli pelastettu. Fiksu neurologi lähetti selkämagneettiin ja vika löytyikin sieltä. Viikossa olin jo leikkauksessa. 24.5. menen lopputarkastukseen, kontrollikuvaukseen ja fysioterapiaan.

Ihana uutinen oli, että uimahallit aukeavat. Aloitan heti vesijuoksun vahvistaakseni selkä- ja jalkalihaksia. Pelkkä kävely ja muutamat jumppaliikkeet eivät ole tarpeeksi.

Itse en ole kokenut tätä aikaa ahdistavana tai pelottavana. Vaikka asun yksin, en koe itseäni yksinäiseksi. Aina on joku, jolle soittaa tai mieluummin tavata - ulkona. Blogeissani on kaiketi tullut selväksi sosiaalisuuteni. Lasken sen voimavaraksi. Ammennan kohtaamistani ihmisistä tietoa, taitoa, viisauksia, neuvoja, vinkkejä ja elämänkokemuksia. Ne avartavat elämääni.

Menneellä viikolla olen hypännyt täysin tyhjään bussiin ja käynyt kaupassa vain 5 kertaa 3 kk aikana. Minulle toimitetaan kauppakassi tarvittaessa.

En kuulu ikäni puolesta riskiryhmään enkä myöskään enää ole riskitoipilas leikkauksesta. Veriarvoni ovat nousseet hyvin normaaleiksi. Kipulääkkeitä en ole joutunut syömään alun jälkeen. Istuminen on selkeästi kaikkein pahinta.

Eilen teimme pienellä porukalla metsäretken. Näin lapsenlapseni ja sain pitää häntä sylissäni. Kävelimme lammen rantaa ja löysimme makkaranpaistopaikan. Kuivilla kävyillä ja risuilla saimme nuotion aikaiseksi ja paistoimme makkaraa. Joimme kahvia ja herkuttelimme pullalla. Ilma oli aurinkoinen ja lämmin. Siinä hetkessä fiilikseni oli mahtava. Minulle rakkaimmat henkilöt lähelläni iloisin ja humoristisin mielin luonnon helmassa. Retki oli kouluarvosanalla 10. Kiitos kaikille.

Sunnuntaina haluaisin niin kovasti nähdä rakkaan 90-vuotiaan äitini. Onhan kaikkien äitien Äitienpäivä. Viime näkemästä on pitkä aika. Kun se päivä koittaa, että saan halata jokaista minulle tärkeää läheistä, teen sen isolla sydämellä.

Tilanteen vakavuuden tiedostaen, me selviämme kaikesta yhdessä.

Taisin lainata pääministerin lausetta😅

Voikaa hyvin.💖🌼
Toivoo Virpi

 

FI2005114105
Blogipostaus on tehty Novartiksen taloudellisella tuella.


Kirjoittanut: Virpin blogi

Sinä+

Virpi

Olen Virpi, Vipe, sählä, talon suhinalempi. Onhan noita lempinimiä kertynyt elämän varrella. Olen 60-vuotias eronnut sinkku. Minulla on kaksi aikuista tyttöä. Asun Espoossa. Minun selviytymistarinani alkaa vuodesta 2002.