Kummitus mustine silmänalusineen

Kukahan sammutti valot? Kuljemme tekstiä takoessani vuoden pimeintä aikaa, ja pimeyden keskelle toivoisi edes pieniä valon pilkahduksia. Aurinko on kadonnut toiselle puolelle maapalloa, kansa kiukkuaa eduskuntaa myöten. Hallitukset vaihtuvat ja pääasia kaikille on, että saa olla eri mieltä. Ei niin väliä aiheella. Kaikista voi olla eri mieltä.

Yöllä kotona hiippailee unikummitukset ja aamulla peilistä katsoo vanha harmaa mies mustine silmänalusineen. Vuosikymmenen vaihtui ja toivoa on, että aurinko löytää itsensä takaisin lämmittämään pientä maatamme ja mikä parasta, tuomaan valoa mollissa kulkevalle kansalle. Voi aurinko, kuinka sua kaipaan.

Kun edellisen kerran kirjoitin blogia, tuntui että ei ollut oikein enää aiheita mistä ammentaa. Kaikki oli hyvin. MS-tauti oli hyvin aisoissa ja elämän rytmikin hyvin hallinnassa. Tuntui, että ei ollut enää oikein lukijoille annettavaa. Aiheita piti väkisin keksiä ja kun rimaa yrittää pitää korkealla, joutui tekemään rimanalituksia sydän syrjällään.

Toisaalta otin vastaan kokoaikaisen työn ja sitä työtä olikin sitten paljon. Tein töitä asuntokaupan parissa ja vapaa-aikaa oli tosi vähän tai sitä ei ollut ollenkaan. Työ oli todella kivaa ja olin siitä innoissani. Asiakkaat luottivat hienosti, kauppa kävi ja tuntui että nyt löytyi työ, jossa olen parhaimmillani.

Tein jumalattomasti töitä. Ja päätin, että jatkan, jaksan ja jaksan vaikka väkisin. Vaan en jaksanut. Loppui virta. Huolehdin terveydestäni huonosti ja annoin pitkään uinuneelle leijonalle ruokaa syöden samalla itse huonosti. Fatiikki, varsinkin kognitiivinen, oli jatkuva olotila.

Sitten alkoivat tulehdukset. Kroppa alkoi tehdä hätähuutoja. Kuljin tulehduksesta toiseen ja MS-tauti sai nauttia nakertaessaan voimia ja itsetuntoa miehestä. Taisin syödä kahdeksan kuuria antibiootteja. Nyt tätä tulehdusta nitistetään estolääkityksellä. Hyvä lääke, mutta tuo mukanaan väsymystä ja sitä ei oikein lisää kaipaa, kun väsyttää muutenkin aina. No, aikansa kutakin ja toivottavasti bakteeri saadaan joskus haudattua.
Eikä tässä kaikki, tuli totaalinen työuupumus. Emotionaaliset voimavarat katosivat, ilo elämästä katosi. Tuli psyykkisiä ja fyysisiä oireita, joista palautuminen tulee kestämään pitkään. Työuupumus on ravisutteleva kokemus ja samalla muutoksen liikkeellepaneva voima.

Tein ison päätöksen ja irtisanouduin unelmatyöstäni. Päätin jälleen kerran laittaa itseni etusijalle. Tuli aika avata ovi leijonan häkkiin ja katsoa leijonaa silmiin. Pari vuotta sitten oli voimaa, vaikka muille jakaa. Nyt ne on lähes hukattu, mutta rippeitä vielä on. Kirjoitin joskus aikaisemmin, että periksi en tule koskaan antamaan. Teen vastoinkäymisistä voimaa. Melkein pääsi tämä filosofia unohtumaan.

Nyt olen liikkeellä järki matkassa. Pieni askel kerrallaan hypäten rampana raakkina pää edellä leijonan luolaan. Jotenkin tuntuu, että tulehdukset olisivat jo hivenen säikähtäneet. Kuntosalin ovi on jo avattu useita kertoja. Olen nukkunut paljon ja yrittänyt syödä terveellisemmin. Voi olla, että haukottelen jo vähemmän kuin aikaisemmin. Väsynyt edelleen olen ja tämä pimeä aika ei sitä helpota. Yritän löytää aikaa enemmän läheisille, joilta virtaa saa eniten. Vielä kun saisi kadonneen hymyn takaisin kasvoilleen. Etsin sitä peilin edessä naamaani väännellen. Välillä sieltä vanha kunnon naurukin pärähtää. Mutta vielä liian harvoin.

Olen löytänyt myös uuden hauskan harrastuksen ja siinä on naurua kyllä piisannut. Olemme tutulla porukalla illanistujaisissa pelanneet bingoa. Kuinka tolkuttoman hauskaa voikaan olla vanhan mahdottoman yksinkertaisen pelin parissa. Voittaa mennen tullen tabletillani olevat formulat, futikset ja monet monet muut hienoudet.

Terapeuttista on myös tämä kirjoittaminen. Tällä vuosikymmenellä kirjoitan taas kuten ennenkin. Useammin ja paremmin. Tai ainakin yritän. Tarinoita ja annettavaa on taas roppakaupalla.

Katse eteenpäin ja suupielet ylöspäin. Teen vastoinkäymisistä voimaa. Tämä Elastisen voimabiisi on minulle tärkeä. Sen voimalla huomiseen.

FI2001789409

Blogipostaus on tehty Novartiksen taloudellisella tuella.


Kirjoittanut: Raunon blogi

Sinä+

Rauno

Sanovat minua Raneksi ja Rauksi. Ainoastaan rakkaat äitini ja anoppini kutsuvat minua Raunoksi. Olen 53-vuotias mies ja tänä vuonna tulee 20-vuotta MS-diagnoosista. Blogi on minulle paikka, jossa opettelen leikittelemään sanoilla. Haluan, että blogi on mielipiteitteni koti, oman itseni ilmaisupaikka. Kirjoitan elämästäni rehellisesti. Vaikka MS-tauti tuo paljon haasteita, silti peruspiirteitä minussa on hauskuus ja leikkisyys. Tuon pitkään sairastaneena miehenä esiin asioita, jotka voivat toisille olla arkoja, toivoen, että saan annettua ajatuksillani uskoa ja apua.