Kun unohtaa olevansa sairas

Koen itseni onnekkaaksi siitä, että välillä on niinkin pitkiä ja hyviä kausia että voin jopa unohtaa sairastavani parantumatonta ja etenevää sairautta. Asiassa on kuitenkin puolensa ja puolensa. Hyvinä kausina on nimittäin vaikea myöntää, että joinakin päivinä tai viikkoina se MS monsteri kuitenkin ilmoittaa olemassa olostaan. Itse olen sellainen jääräpäinen luonne, että kun nyt on kerran hyvä kausi niin eiköhän sitä tehdä sitten kaikkea ihan sata lasissa! Töitä, urheilua, koirien kanssa ulkoilua, ystävien tapaamista ja niin edelleen. Siivoushulluksi musta ei valitettavasti ole silti... :D Sitten on vielä nämä extrahommat kuten tämän blogin kirjoittaminen, joka jää kyllä ensimmäisenä väliin kun on haastavaa terveyden, aikataulujen ja erityisesti jaksamisen kanssa. Sen ovat varmasti seuraajani jo huomanneetkin. Sorry, not sorry.

Vaikka olen ajan myötä oppinut olemaan itselleni armollisempi ja yritän tästä aiheesta paasata myös muille, olen kuitenkin kohtuullisen kunnianhimoinen omissa tekemisissäni ja koen, että ne väsyneemmät ajat jollain tapaa ovat hukattua elämää (tiedostan, ettei tämä ole terve ajatusmalli ja teen töitä sen eteen) ja kun hyvä hetki koittaa niin mulla lähtee helposti homma vähän lapasesta. Vähän tai vähän enemmän. Silloin kun menee lujaa, se piru olkapäällä soimaa, jos en jaksakaan tehdä jotain mitä olin suunnitellut tekeväni. Näinä hetkinä kyllä huonoilen itseni kanssa - onneksi en kuitenkaan loputtomiin. Aika turhaa se huonoilu nimittäin on, koska aina niitä parempia aikoja tulee lopulta. Ei tätä mun taudinkuvaa suotta ole nimetty aaltomaiseksi MS-taudiksi.

Esimerkiksi tällä viikolla olen saanut tehtyä suunnilleen kaiken mitä olin suunnitellut (paitsi sen siivoamisen). Yksi superväsynyt päivä oli, jolloin päätin jo aamusta että tänään jää kaikki urheilu väliin, teen pitkän ja rauhallisen kävelyn koirien kanssa, syön valmisaterian, katson netistä jotain sarjaa ja menen yöunille heti kun voin. Ja ehkä tärkeimpänä, en pode huonoa omaatuntoa. Kas, seuraava päivä olikin jo ihan erilainen. Toki fatiikki voi kestää pidempään, eikä siihen auta mitkään ruususen unet, mutta vihoviimeinen asia mikä auttaa on se, että tekee väkisin asioita joita ei ole pakko. Onko pakko jos ei jaksa? Kysymys jota jokaisen mäsätyypin ja myös non-mäsän kannattaa joskus miettiä.

Varsinkin kun taustalla on sairaus joka vie joskus voimat, on väkisin suorittaminen silkkaa hulluutta. Vaikka kieltämättä joskus arki tosiaan helposti lipsahtaa suorittamisen puolelle. Suoritetaan ensin työt, suoritetaan perhe tai lemmikit, harrastukset jne. hyvin rajallisessa ajassa. Sitten odotetaan seuraavaa viikonloppua ja seuraavaa lomaa, että saa ELÄÄ. Puuh. Ja kaiken pitäisi olla kokoajan täydellistä ja kaunista. Olenkin miettinyt, että olen itse onneksi riittävän vanha ja elämää nähnyt kyseenalaistaakseni kaiken sen täydellisyyden mitä somessa näkyy. En tiedä toistaiseksi ketään, joka olisi tullut onnelliseksi suorittamalla elämää ja pyrkimällä täydellisyyteen. Oikeastaan, mun mielestä mikään ei ole tylsempää kuin täydellisyys.

No lähtipä tämä kirjoitus nyt rönsyilemään kirjoittajan ajatusvirran mukana, mutta mun ajatuksia te lukijat kai haluatte kuulla. Pitäisi osata välillä höllätä ja mennä fiiliksen mukaan, oli sitten sairas tai ei ja osata olla tyytyväinen siihen mitä on saanut aikaiseksi ja mitä hyvää just nyt on, eikä jatkuvasti miettiä sitä mikä nyt jäi tänään tekemättä tai mitä pitäisi saavuttaa tai mitä pitäisi olla vaikka seuraavan viiden vuoden aikana. Koska kukaan ei voi tietää mitä tapahtuu suunnitelmista ja unelmakartoista huolimatta. Enkä tarkoita sitä, ettei saisi olla haaveita ja suunnitelmia - juuri TÄLLÄ HETKELLÄ olen kuitenkin tosi tyytyväinen siihen, että sain kirjoitettua tämän.

Peace & love!

Tämä blogiteksti on omistettu ystävälleni Päksylle, joka inspiroi ja kannusti mua taas kirjoittamaan.

FI1804816825


Kirjoittanut: Outi

Sinä+

Outi

Olen 36-vuotias MS-tautia sairastava nainen. Diagnoosin sain vuonna 2011, joten muutamia vuosia yhteistä aikaa on meille jo tämän ei-toivotun elämänkumppanin kanssa kertynyt. Kirjoittelen elämästäni MS-taudin kanssa ja sen ulkopuolella. En anna sairauden määritellä itseäni, sillä olen niin paljon muutakin kuin ”potilas”.

Katso kaikki artikkelit Outi