Kuukausi leikkauksesta

Jalkaoireiden syy ratkesi ystävänpäivänä. Neurologi soitti ja kysyi miten voin. Olin yllättynyt ja ihmettelin, kuinka mukavalta tuntui kun vieras, tuntematon lääkäri kysyi vointiani. En hyvin, koska jalkani ei toiminut.

Lääkäri kävi läpi selän mangneettikuvalausunnon. Siellä oli paljon vikaa ja korjattavaa. Lupasi laittaa heti lähetteen eteenpäin leikkausarvioon kirurgille. Toistin kuulemani eli: välilevyn pullistuma, nikaman siirtymä ja hermot puristuksissa. Kolme vikaa selässä, eikä siis huolenani ollut MS-taudin paheneminen. Jotenkin vaan olin onnellinen ja helpottunut.

Tuli viikonloppu ja ystävien kanssa sunnuntaibrunssi. Mukava ja perinteinen tapaaminen. Nauttia kivasta, iloisesta seurasta ja hyvästä ruuasta. Pitkään istuminen epämääräisissä tuoleissa kostautui. Selkä ja jalka tulessa. Kotiin junalla huilimaan. Otti koville. Soitin sairaalaan kysyäkseni mikä on arvioitu aika päästä kirurgi-ortopedille? Vastaus: 2 kk, vaikka lähete kiireellisyysluokkaa 1.

Seuraavana aamuna tilasin ystäväni miehen eli myös minun ystäväni hakemaan minut taksillaan sairaalan päivystykseen.

Paikalle tuli yksi hoitaja, sitten toinen hoitaja, joka toi särkylääkettä. Seuraavaksi verhon välistä kurkkasi yleislääkäri ja kandi, jotka tutkivat ja haastattelivat perusteellisesti. Seuraavana ortopedi, komea mies, tuli ja katsoi minua suoraan silmiin kysyen: annatteko vihreää valoa leikkaukselle? Selässäni olisi tehtävä melko suuri korjausleikkaus.

Ei pienintäkään harkintaa, vaan "kyllä" oli vastaukseni heti, mutta milloin? Neljän päivän päästä klo 7.00. Olin hämmästynyt, helpottunut ja tyytyväinen. Kotiin odottamaan. En ollut hermostunut, en pelokas tai muutenkaan ajatellut paljon tulevaa. Paitsi edellisenä iltana, kun aloin kelaamaan 6 tunnin selän avaamista, ruuvien ja rautojen asennusta, hermoratojen avausta, pullistuman poistoa... Jos kokenut tohtori mokaisi kohdallani enkä nousisikaan seuraavana päivänä kävelemään - jos halvaantuisin.

Onneksi huoli hälveni, kun sain nukutuksen ja 7 tunnin operaatio onnistui. Jalat heiluivat. Hoito oli hyvää ja otin mielihyvin kaikki lääkkeet vastaan. Suurin osa vahvoja kipulääkkeitä. Melko sekavia ja höpöjä puhelinkin:

1. Olin synnyttänyt mustatukkaisen pojan.
2. Hoitajat olivat kaataneet mustikkasoppaa varpailleni.
3. Osastonlääkäri niin komea, että sanoin saavani infarktin.
4. Jahkasin leikkaavalta lääkäriltä pitikö hän ruoka- ja kahvitauon välillä, kun leikkasi minua?

Sain hauskuutta aikaseksi.

Rollaattorilla hiippailin käytäviä ja oli voittajafiilis. Minua muistettiin kukin, kortein, suklailla, pullalla jne. Vanhin tyttöni tuli ensimmäisenä tapaamaan minua ja muut ystävät vuoroillaan. Tytär perusti myös inforingin ja ilmoitti voinnistani läheisilleni. Kiitos hänelle. Huonolla hemoglobiinilla ja pienoisella turvattomuuden tunteella, pelonsekaisin mielin kotiuduin. Ystäviä kävi kotona ja toivat ihania pikkulahjoja, herkkuja, ruokaa ja sitä tärkeintä - seuraa.

Olen kuntoutunut kivasti. Joka päivä pieni lenkki ja huilia välillä. Vain muutamia kevyitä jumppaliikkeitä.

Olen iloinen, että pääsin sairaalasta alta pois, kun tämä korona nyt jyllää. Pitkään jatkunut epätietoisuus jalan heikkenemisestä selvisi. Iso leikkaus, mutta nyt onnellisesti ohitse.

Melko karanteenissa olen ollut nyt kuukauden. Nyt kun vain selviäisimme koronakriisistä. Toinen toisiamme auttaen ja tukien. Olkaamme silti positiivisia ja ulkoillaan.

Tsemppiä jokaiseen kotiin,
Virpi

FI2004200976

Blogiteksti on kirjoitettu Novartiksen taloudellisella tuella.

 


Kirjoittanut: Virpin blogi

Sinä+

Virpi

Olen Virpi, Vipe, sählä, talon suhinalempi. Onhan noita lempinimiä kertynyt elämän varrella. Olen 60-vuotias eronnut sinkku. Minulla on kaksi aikuista tyttöä. Asun Espoossa. Minun selviytymistarinani alkaa vuodesta 2002.