Miksi apua on niin vaikea pyytää?

Olin imettänyt suloista iltatähteämme hänen syntymästään alkaen. Kun imetys ei esikoisen kanssa onnistunut, tuo asia toisen lapsemme kohdalla oli minulle niin sanottu Sydämen asia. Tammikuussa, ms-diagnoosin saatuani, neurologi kehotti lopettamaan imetyksen. Lääkityksen aloittaminen olisi tärkeämpää. Ja täyttihän poika silloin 2 vuotta, niin ettei imettäminen neurologin mielestä ollut enää välttämätöntä äidille eikä lapselle.

Viivytin ja viivytin. Ihmettelin vain, miten tässä tilanteessa jaksan vaativan vieroituksen. Reilun vuoden ajan olin ollut jo voimieni äärirajoilla. Fatiikin nujertamat mieli ja kroppa vetelivät viimeisiään. Oli kerättävä kaikki rippeet henkisistä ja fyysisistä voimavaroista, joita tuossa vaiheessa löytyi. Huhtikuussa olin viimein sinut asian kanssa ja valmis laittamaan lapun luukulle: Maitobaari suljetaan lääkityksen vuoksi.

Siitä ei seurannut mitään hyvää.

Pikkumiehen itkusta ei ollut tulla loppua. Päiväkodista kotiin tullessa, iltaisin ja öisin aina niinä hetkinä, jolloin pikkuinen oli aiemmin saanut kaivaa tissit esiin, yritin saada lohdutonta lasta rauhoittumaan. Kaaosta kesti kolmisen viikkoa vuorokauden ympäri.

Kaiken keskellä olin sitkutellut omin voimin. Lopulta olin niin huonossa kunnossa, etten pystynyt kuin käymään vessassa ja nukkumaan. Samaan aikaan mieheni oli työreissussa. Oli pakko pyytää apua. Ensihätiin apuun riensivät sukulaiseni.

Työterveyden kautta sain pitkän sairasloman – ja ms-lääkkeen rinnalle mielialalääkkeen.

Kun touko-kesäkuun parivuotias oli päivähoidossa, sain aamupäivisin nukuttua, levättyä, pikkuhiljaa siivottua niin kamalan nuhjuiseksi muuttunutta kotiamme ja kerättyä voimavaroja iltoihin. Usein nukahdin yöunille jo ennen kuin perheen nuorimmainen.

Syyllisyys siitä, että vein lapsen päiväkotiin, vaikka olin itse kotona, oli valtava. Yritin muistuttaa itseäni joka päivä siitä, miten tärkeää lapsille on, että minä jaksan. Kalvavaa syyllisyyttä vähensikin se tosiasia, että välttämättä tarvitsin levon, päiväkodin ja koulun suoman avun.

Heinäkuussa, kun koko perhe oli lomalla (paitsi että työnarkomaani-mieheni teki lomastaan huolimatta joka aamu töitä puoleenpäivään), kotikaaos oli räjähtää käsiin. Sille ei vain voinut mitään, että kaikki omat voimavarani hupenivat energisten poikien touhuissa mukana pysymiseen. Oli – taas – löydettävä apua jostain.

Pohdin eri vaihtoehtoja. Kun olen pienestä lapsesta saakka halunnut olla vaivaamatta ja häiritsemättä ketään, avun pyytäminen on hirmu vaikeaa. Otin kuitenkin reippaasti itseäni niskasta kiinni ja soitin lapsiperheiden sosiaalityöntekijälle. Minä pyysin apua! Ja sain.

Saimme maailman ihanimman Eila-tädin meille kotipalvelusta kolmeksi keskiviikkoaamuksi. Eila touhusi nuorimmaisemme kanssa ja sain itse kaaosta nujerrettua. Sen mitä jaksoin, pyykkikone surrasi, imuri lauloi, pölyt ja nuhjuisuus peseytyi, perunat kiehuivat... Sain keskittyä rauhassa tekemiseen, eikä tarvinnut keskeyttää joka ikistä puuhaa lasten viihdyttämisen takia. Aivan mielettömän ihanaa!

Kesä meni, syksy tuli. Kesän lämpö ja valo, lepo ja rauha, aikatauluttomuus ja stressittömyys, uiminen ja muut kesän touhut auttoivat. Sain kerättyä voimavaroja niin paljon, että palasin työelämään nelipäiväisellä viikolla.

Toivon oppineeni menneistä kuukausista edes sen, että osaisin pyytää apua ennen kuin olen aivan loppu.

FI1808872300

Blogipostaus on tehty Novartiksen taloudellisella tuella.


Kirjoittanut: Päivi

Sinä+

Päivi

Olen Päivi, nelikymppinen vaasalaisnainen. Perheeni koostuu kahdesta tammikuussa 2008 ja 2016 syntyneestä pojanviikarista ja heidän isästään. Olen aina ollut luonteeltani reipas ja toimeen tarttuva. Olen unelmoinut ja suunnitellut uutta samalla, kun olen elänyt arkea ja tehnyt työtä. Kunnes... alkoi epämääräinen sairastelu, joka tammikuussa 2018 diagnosoitiin MS-taudiksi. Sen jälkeen mikään ei ole tuntunut olevan kuin ennen. Unelmat ja koko elämä kelluvat epävarmuuden päällä. On opeteltava keskittymään tähän hetkeen ja tähän päivään, siihen mihin voimavarat riittävät juuri nyt. Kirjoitan tästä uunituoreesta elämästäni sen kaikkine eri vivahteineen. Kirjoitan ajatuksistani, tunteistani ja kokemuksistani avoimesti ja rehellisesti. Elämä kantaa - epävarmuuden keskelläkin!

Katso kaikki artikkelit Päivi