Pelottaa

Tammikuu 2020 alkoi eräänä sunnuntaiaamuna kirkkokäynnillä.

Hurautin taksilla sinne. Jumalanpalveluksessa kerrottiin kastettujen lasten nimet. Eli oman lapsenlapseni Bea Julian nimi. Oli tunteellista ja Bea oli kuin enkeli hiljaa seurasi kirkonmenoja rukouksia, virsiä ja ihmisiä.

Alkoi n.1.8 km kävely kotiin. Jalan toiminta hidastui ja alkoi takkuilla. Ei ottanut käskyjä, ei noussut. Laahasi ja ns. jähmettyi täysin. Vetämällä tuskaisena pääsin R-kioskille. Join kahvin ja tyttöni haki autolla pois. 4 t huili, lounas ja lepo pienen rakkaan Bean kanssa auttoi. Jalka pelasi.

Jäin pohtimaan tilaa ja soitin sairaalaan. Halusin selvyyttä. Onko kyseessä MS:n paheneminen tms? Tarvitsenko kortisonihoitoa?

Jouduin hakemaan terveyskeskuksesta lähetteen neurologian poliklinikalla. Seuraavana aamuna reppuni kanssa vastaanotolle. Pakkasin varmuudeksi hammasharjan, lääkkeet ja alusvaatteet. Jospa jään sisälle sairaalaan. Jonotusta, laboratoriokokeita, keuhkokuva. Konsultoitiin neurologeja. Tulos; mitään ei tehdä ennen pään magneettikuvausta. Takaisin kotiin. Aamusta takaisin siihen putkeen kuuntelemaan suomipoppia. Kukaan ei tiennyt mihin menen kuulemaan tulosta. Taas reppuni kanssa hortoilin sairaalan käytäviä. Tyly hoitaja käski mennä poliklinikalle. Marssin tyhjyyttä olevaan osastoon. Yksi ovi henkilökunnalle auki. Siellä lääkärit lounastivat. Kysyin oletteko neurologeja? Kyllä. Pyysin apua, pieni tuska paistoi minusta. Yksi heistä lappasi pinaattikeiton naamaansa ja tuli kuuntelemaan huoleni. Luki tarinani ja lupasi soittaa magneettikuvasta. Eipä soittanut. Osastosihteeri ilmoitti, että kuvassa ei mitään vakavaa. Ihmettelin käytäntöä. Varasi kuitenkin 3 pvn päähän neurologille ajan. Vihdoin; alan lääkäri. Taas sama reppu mukana kohti sairaalaa. 10 min ennen tuli peruutuspuhelu. Lääkäri sairas. Olin jo pihalla. Painuin ilmoittautumiseen raivona. Sanoin: vaadin ja haluan tavata lääkärin. Hoitajat alkoivat rampata huoneesta toiseen. Minä istuin kuin tatti odottaen. Voittajafiilis: ylilääkäri katsoo tuloksen. Hän ihmetteli pompotusta ja pyysi kertomaan tarinan. Konsultoitu 6 kertaa puhelimitse neurologeja. Ei ketään ottanut koppia asiasta. Ei myöskään hän. Pyysi tilaamaan vanhat kuvat vertailuun. Eli taas kotiin ja uusi aika taas eri lääkärille. Olin turhautunut ja mietin jalkaani.

Jälleen reppu selkään ja toive, josko jokin apu -selvyys tulisi.

Lääkäri oli loistava ja ajallaan. Tunnin aikana tutki, jutteli ja käytiin läpi pitkä sairashistoriani.
Hupsista keikkaa kuvat eivät olleet tulleet. .  Eli ei voitu selvittää tärkeintä asiaa. MS pahenemisvaiheesta ei ollut kyse - mikä tietysti hyvä asia. Mikä sitten???

Selkäni ollut vuosia jäykkä ja kipeä. Lääkäri määräsi yöksi relaksoivaa kipua rauhoittavaa kolmiolääkettä. Lähete myös selän magneettikuvaan sekä fysioterapiaan. Tuli hyvä ja rauhoittava mieli käynnistä.
Alkaisiko jotain selvitä….??? Niin mitä ja milloin? MS selkä jalka…

Näiden asioiden pohtiminen stressaa. Lähdenkö kävelemään, jos jalka pettää. Voinko uida ja saunoja, jos pahenee. Makaanko vaan, kun sekään ei hyväksi.

Kaikki ajat jatkoihin menivt 2 kk päähän. Huh – en jaksa odottaa ja miettiä.

Lähdin maanantaina vesijuoksuun. Teki hyvää ja jalkahan toimii hyvin pientä matkaa. Kilometri maksimi. Sitten alkaa laahaamaan, ei nouse ja väsyy. Samana iltana tuli outo ja huono olo. Verenpaineeni 210- 115 pulssi 100 Aamuun odotin ja ihana naapuri vei terveyskeskukseen. Siellä sitten lepäsin 5 t, sain lääkettä ja olo parani. Tämä kaikki 2 vkon härdelli juoksuineen ja konsultoineen kostautui. Epätietoisuus, odottelu, pelko, huoli ja ärsytys ovat olleet päällimmäiset tunteeni. Mitäänhän ei ole yhäkään selvää.

Huomenna pitäisi taas lääkärin soittaa. Voi tulla pitkää odottelua.
Jospa vahtimestari soittaa tällä kertaa niin kysyn; mennäänkö kahville? ;D

Tämmöinen stoori tällä kertaa.

Kuulette sitten lisää, kunhan ensin itsekin tietäisin jotain.

Kaikille hyvää talven odottelua <3

 

FI2002141007

Blogipostaus on tehty Novartiksen taloudellisella tuella.


Kirjoittanut: Virpin blogi

Sinä+

Virpi

Olen Virpi, Vipe, sählä, talon suhinalempi. Onhan noita lempinimiä kertynyt elämän varrella. Olen 60-vuotias eronnut sinkku. Minulla on kaksi aikuista tyttöä. Asun Espoossa. Minun selviytymistarinani alkaa vuodesta 2002.