Talven kynnyksellä

Tässä yhtenä päivänä havahduin. Tajusin, että vuoden kierto on jo neljättä kertaa edennyt kehää, jossa olen kesän jälkeen niin uupunut, etten meinaa jaksaa edes arjen perusasioita hoitaa. Jo neljättä kertaa, enkä vieläkään ole oppinut mitään. Tai, no. Onhan elämä opettanut yhtä ja toista, tottakai. Mutta ihmettelen. Miksi mikään niistä opeista ei ole jäänyt elämääni niin vahvaksi osaamiseksi, että olisin viimein välttynyt tältä tämän syksyiseltä?

Olen hidas oppimaan.

Keväällä minä sen jo huomasin, että voimat alkaa hiipumaan. Mutta ajattelin sinnitellä. Ensin kesään, sitten kesän yli ja sitten syksyyn ja jouluun ja, ja… Katselin työkalenteria. Plarasin sivulta toiselle silmäillen yksittäisiä päiviä, viikkoja ja kuukausia. Olihan edessä kesäloma. Kesäloman alkuun kuntoutusjakso Maskussa. Loman jälkeen syksyllä työhön liittyvää koulutusta ja mukaansatempaavaa, haasteellista työtä. Ettei tässä ollut mitään saumaa sairaslomalle. Ei, ei nyt.

Onhan tuo jo aika sairas yhdistelmä, vai mitä? Täyteen ympätty työkalenteri edessä ja päässä uupumuksen sumentamat silmälasit, joiden läpi näyttää siltä, ettei tähän mihinkään väliin mahdu sairasloma. Että se sairasloma pitäisi kalenteriin mahduttaa. Ja että leipätyö on niin tärkeää, että kaikki muu on toissijaista; oma terveys, lapset, perhe ja koti.

Se kaikki muu nimittäin jäi aivan toiselle sijalle. Työ oli prioriteetti numero Yksi. Kaikki jäljellä olevat voimavarat säästin työpaikalleni. Olin siellä niin skarppi kuin pystyin – kotiin jäi rippeet. Ne rippeet tarkoitti sitä, että: Joo, hain neljävuotiaan vartin yli neljä (kun oli pakko lopettaa töissä ja jättää taaaaas kaikki kesken…), tulimme kotiin. Tein pakon edessä ruuan niistä aineksista, mitä nyt sattui kaapissa olemaan. Rojahdin joko olkkarin sohvalle tai omaan sänkyyn ja nukuin iltakahdeksaan. Huolehdin poikien iltapalan, iltapesut, esikoisen läksyt, aamujutut valmiiksi ja komensin pesueeni nukkumaan. Että itsekin pääsin. Nukkumaan. Väsytti niin s**t*n*st*! Ja aamulla armottomalla mökällä perhe ylös, aamutoimiin ja aamupalalle.

Sama rumba, joka päivä. Kotona olin väsymykseni keskellä kuin raivopäinen härkä. Ja töissä plarasin kalenteria; ei, viel en voi jäädä sairaslomalle. Tämä juttu vedetään nyt sinnillä, kotona sitten levätään. Hymyilin kaikille ja ajattelin: ”Vain yksi työ ja päivä kerrallaan.”

Huomisella on huomisen huolet ja voimat.

Olisiko ollut elokuuta vielä, eli loppukesää, kun yhtenä kirkkaana hetkenä soitin työterveyteen ja kysyin, voisinko ihan varuiksi saada lääkärille ajan. Jos vaikka pääsisin neuropsykologiseen testiin ja sitä kautta ehkä työhön kevennystä tai jotain. Että en minä sairaslomaa tarvi, enkä ole sitä tässä kyselemässä, vaan että jos työhön saisi työterveyden avulla jotakin kevennystä, kun olen ollut huomaavinani kognitiivisia oireita, jotka vaikeuttavat työtäni… Puhelimen päässä työterveyshoitaja oli oikein ystävällinen ja kiitteli, kun olen näin etukäteen, ennen sairasloman tarvetta yhteydessä. Että sitä varten he juuri ovat olemassa, työssä jaksamisen tukena.

Kun aika omalle työterveyslääkärille tuli, olin vielä kohtuullisen voimissani. Sain lähetteen psykologille, jostain syystä. En nyt jaksa sitä muistaa, miksi. Mutta otin sen ilolla vastaan. Pääsisin juttelemaan jollekin. Odottelisimme marraskuun magneettikuvien ja sitä seuraavan neurologin tapaamisen terveiset ja sitten tapaisin työterveyslääkärin uudelleen.

Psykologin tapaamista ennen voimat olivat jo äärirajoilla. Laahauduin vastaanotolle. Korona-maski ja silmälasit kasvoilla on äärettömän hankala itkeä. Lasit olivat huurussa ja maski, joka ei ime nestettä ollenkaan, märkänä. Koko naama oli hiessä ja limassa. Itkin uupumustani. Sitä, etten jaksa. En jaksa edes ajatella enkä puhua. Elämä on tosi raskasta, kaikki uuvuttaa. Pienikin tekeminen kestää kauan ja vie voimat.

Psykologi totesi ykskantaan: ”Sinun on jäätävä nyt sairaslomalle. Määrään sinut lääkärille ja hän määrää sairasloman.” Toki tajusin, että voisin vastustella. ”En ole sairas, olen vain niin uupunut.” Mutten kaikessa vähässä viisaudessani olin kerrankin hiljaa. Nyt en vastustellut.

Niinpä tapasin parin päivän päästä, ensimmäisellä vapaalla ajalla lääkärin. Lääkäri, jota en ollut tavannut aiemmin, ymmärsi ihan valtavan hyvin, mistä on kysymys; MS-taudin fatiikista, uupumisesta.
Kun kiitin lääkäriä ymmärryksestä, hän kertoi: ”Velipojallani on MS-tauti. Tiedän sitä kautta, mikä tässä kohtaa sinua parhaiten auttaa. Ainoastaan lepo. Eikä siihen riitä kaksi viikkoa. Nyt sinun on levättävä. Vasta, kun olet levännyt, katsotaan, miten edetään.”

Sairaslomani on nyt puolivälissä, enkä jaksa edes ajatella töihin paluuta. Luoja yksin tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Katselen huomista kuin Pixabaysta löytämäni kuvan sininen perhonen kuuraista ikkunaa. Yksi asia kerrallaan. Yksi päivä kerrallaan.

 

FI2011166172
Blogipostaus on tehty Novartiksen taloudellisella tuella.


Kirjoittanut: Päivin blogi

Sinä+

Päivi

Olen Päivi, nelikymppinen vaasalaisnainen. Perheeni koostuu kahdesta tammikuussa 2008 ja 2016 syntyneestä pojanviikarista ja heidän isästään. Olen aina ollut luonteeltani reipas ja toimeen tarttuva. Olen unelmoinut ja suunnitellut uutta samalla, kun olen elänyt arkea ja tehnyt työtä. Kunnes... alkoi epämääräinen sairastelu, joka tammikuussa 2018 diagnosoitiin MS-taudiksi. Sen jälkeen mikään ei ole tuntunut olevan kuin ennen. Unelmat ja koko elämä kelluvat epävarmuuden päällä. On opeteltava keskittymään tähän hetkeen ja tähän päivään, siihen mihin voimavarat riittävät juuri nyt. Kirjoitan tästä uunituoreesta elämästäni sen kaikkine eri vivahteineen. Kirjoitan ajatuksistani, tunteistani ja kokemuksistani avoimesti ja rehellisesti. Elämä kantaa - epävarmuuden keskelläkin!