100 metriä
Sattumalta katsoin Netflixistä 100 metriä -nimisen elokuvan. Se kertoi tositarinan miehestä, joka sairastui MS-tautiin. Hänellä tauti alkoi rajusti ja hän menetti toimintakykyään nopeasti. Sitten hän sisuuntui ja päätti, että hänen tavoitteensa on, että hän kävelee 100 metriä. Lamppujen välisen matkan. Hänellä lääkkeet auttoivat hillitsemään MS-taudin etenemistä ja lopuksi hän osallistui Triathlon-kilpailuihin. Häntä auttoi hänen kärttyinen appiukkonsa, lääkkeet ja ranskalainen sisu. Tai sitten pastilli.
Lääkärit ovat kyllä sanoneet minulle, että tauti etenee sisusta ja tahdosta huolimatta. Mutta he ovat sanoneet myös, että ei pidä luovuttaa. Pitää elää stressittömästi vailla huolen häivää. Tupakka on haitaksi ja pitää syödä ravitsemussuositusten mukaan ja harrastaa hengästyttävää liikuntaa puoli tuntia kolme kertaa viikossa.
Mun MS etenee omaa tahtia ja luovuttaminen olisi välillä vaan niin paljon helpompaa. Varsinkin näiden meidän elämänkoettelemusten jälkeen. Mutta Ei. Mä en luovuta. Mä otan sen "sisun" ja pidän huolen siitä, että mä huolehdin itsestäni joka päivä. Teen töitä henkisesti ja fyysisesti sen eteen, että luovuttaminen ei edes ole vaihtoehto. Samoin kuin tuo elokuvan mies. Mun pitää myös huolehtia lääkityksestä, ystävistä ja hyvästä ravitsemuksesta sekä liikunnasta. Kukaan ei tee sitä mun puolesta. Mulla pitää olla aikaa mun omalle päivittäiselle minä-hetkelle ja tarpeeksi tahdonvoimaa pitää siitä kiinni.
Yksi mun lempirunoista on Eeva Kilven:
Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen kehun;
Sinä pieni, urhea nainen, minä luotan sinuun.
-Eeva Kilpi
FI1804804889