Matkailu (ja kuntoutus) avartaa…

Olin juuri ekaa kertaa ever kuntoutuksessa! Vihdoin, jee! En siis ole koskaan käynyt sopeutumisvalmennuksessa, enkä edes ensitietotilaisuudessa. En vaan aikoinaan yksinkertaisesti saanut mitään infoa moisista ja siinä vaiheessa kun ne olisivat olleet ajankohtaisia en myöskään näköjään osannut tai jaksanut itse ottaa selvää. Ihmisellä kun ei välttämättä juuri diagnoosin saatuaan riitä resurssit ihan kaikkeen, vaikka muuten kuinka oma-aloitteinen olisikin. Mutta hei, parempi myöhään kuin ei milloinkaan! 

 

Lähdin siis Kankaanpään kuntoutuskeskukseen avoimin ja positiivisin, joskin tosi jännittynein fiiliksin, kun en tiennyt yhtään mitä odottaa. Saavuin paikalle sunnuntai-iltana klo 22, yli neljän tunnin bussimatkan jälkeen väsyneenä ja räjähtäneenä. Tiesin toki, etten ole mihinkään viiden tähden hotelliin lepolomalle tulossa, mutta alkushokki oli silti aikamoinen. Vastaanotto oli menossa kiinni, joten mut ohjattiin hätäisesti suoraan huoneeseen. Huoneeseen, joka muistutti lähinnä sairaalan vuodeosastoa. Ymmärrän tietty, että tilat on suunniteltu pyörätuolilla tai sähkömopolla kulkeville kuntoutujille, mutta sitä en ymmärrä miksi sen takia pitäisi tinkiä tai oikeastaan karsia kaikki viihtyvyys pois. 

 

Huonekaverini oli jo asettunut aloilleen aiemmin samana päivänä, joten heitettiin vaan pikaiset moikat, vedettiin viehkeä valkoinen verho sänkyjen väliin ”yksityisyyden suojaksi” ja suoraan nukkumaan. Nukkuminen osoittautuikin sitten ainakin omalla kohdalla viikon haastavimmaksi osuudeksi. Vieras paikka, vieras ihminen metrin päässä samassa huoneessa (vaikka erittäin kiva tyyppi olikin), huono sänky ja vielä huonompi tyyny. Avot, migreenin ja infernaalisen niskakivun ainekset ovat kasassa! No, ei siitä sen enempää mutta viikko olisi sujunut huomattavasti mukavammin ja vähemmän tokkurassa jos yöunet olisivat olleet kunnossa. Kolmantena päivänä sain fysioterapeutille avauduttuani hänen kätköistään Tempur-tyynyn, vieläpä samanlaisen kuin mulla on kotona ja loppuviikko menikin astetta paremmissa sielun ja ruumiin voimissa.

 MS blogi Outi

Ruoka oli enimmäkseen ihan hyvää ja sitä oli paljon, tosin itse olisin kaivannut enemmän tuoreita vihanneksia ja päivän viimeisen aterian oltua klo 17-19 jäi kirjaimellisesti iltapalan mentävä aukko, vatsaan.

 

Mutta älkääpä huoliko, ei tämä pelkäksi negistelyksi mene! Säästin parhaat palat viimeiseksi. Ja ne parhaat palat olivatkin just ne tärkeimmät. Nimittäin asiantuntevat ja kivat vetäjät, hyvä viikko-ohjelma ja kirsikkana kakun päällä loistavat kuntoutujakaverit. Meidän seitsemän hengen porukassa tuli heti ensimmäisellä ryhmäistunnolla selväksi, että meillä vallitsee hyvä yhteishenki. Esittelykierroskin meni yliajalle, kun kaikki olivat aika puheliasta ja avointa sorttia. 

 MS blogi Outi

Viikko-ohjelmassa oli paljon ryhmätunteja, joiden lisäksi yksilötapaamisia fyssarin, neurologin, hoitajan ja sosiaalityöntekijän kanssa. Liikunta-aktiviteetteina oli kuntosalia, jumppapalloa, keilausta, frisbeegolfia ja kammoksumaani VESIJUMPPAA. Mä olen aina puolivitsikkäästi ajatellut, että sitten kun mut löytää vesijumpasta, niin alkaa olla kaikki oljenkorret käytetty. Ylläripylläri, sehän oli ihan hauskaa ja tehokastakin!

 

Kuntoutus on jaettu kolmeen osaan, joten seuraavan kerran jatkoa seuraa noin puolen vuoden päästä, samassa porukassa. Eka jakso oli hyvä, moni meistä koki jonkinasteisen herätyksen esimerkiksi sen sisäistämisessä, että tämä sairaus todella vaikuttaa elämään ja että se on ihan ok myöntää asian laita, tai siinä että itseään ja omia suorituksiaan ei kannata välttämättä verrata perusterveen ihmisen tasoon. Yksi ohjaajista sanoikin, että

joskus kuntoutuksesta lähtee pois ”sairaampana” kuin tullessaan, eikä se välttämättä ole yhtään huono asia.

 

Kannatti mennä! :) 


Kirjoittanut: Outin blogi

Tulevaisuus

Outi

Olen 39-vuotias ja MS-diagnoosin sain vuonna 2011, joten yhteistä aikaa on meille tämän ei-toivotun elämänkumppanin kanssa kertynyt jo useita vuosia. En kuitenkaan halua antaa sairauden määritellä minua, sillä olen ensisijaisesti niin paljon muuta kuin ”potilas”. Haluan omalta osaltani jakaa tietämystä MS-taudista, joka on usein näkymätön sairaus ja jota ulkopuolisen voi olla vaikea hahmottaa. Toivon blogistani myös olevan apua, motivaatiota ja kenties iloakin toisille MS-tautia sairastaville ja heidän läheisilleen. Huumorintajuisena ihmisenä käsittelen joskus vaikeitaikin asioita pilke silmäkulmassa ja koen, että itsestäänselvien negatiivisten asioiden lisäksi MS on tuonut elämääni myös todella paljon hyvää. Olen yhä työelämässä mukana ja harrastan urheilua thainyrkkeilyn, kuntosalin ja juoksemisen merkeissä aina kun vointini sen sallii. Kaksi koiraani pitävät minut myös liikkeellä. Silloin kun ylimääräistä aikaa jää, katson elokuvia, luen ja tapaan ystäviä. Toivon, että viihdytte blogini parissa!