MS-diagnoosini on taaperoiässä – Ensimmäinen vuosi takana!

En myönnä olleeni katkera, mutta pettynyt olin. Olin pettynyt siihen, että illuusioni tulevaisuudesta särkyi sirpaleiksi. Tuntui epäreilulta, kun sairaus pakotti painamaan stop-nappia juuri, kun elämä oli alkanut tuntumaan ihanalta. Minulla oli pojat ja puoliso. Oma koti. Olin vasta aloittanut uudelleen työelämässä äitiysvapaitteni jälkeen. Olin juuri ilmoittautunut avoimen yliopiston opintoihin ja innoissani pikkuhiljaa kertyvistä opintopisteistä. Ovet tulevaisuuteen tuntuivat olevan auki, mutta nyt tämä elämääni luvatta tunkeutunut vieras läimäytti ne kiinni vasten kasvojani.
”Loppuelämääsi varjostaa epävarmuus.”
Järjettömän henkisen ja fyysisen väsymyksen, fatiikin, keskellä oli lopulta aivan pakko antaa periksi ja pysäyttää oravanpyörän kiivas tahti.
♥♥♥
Ruuhkavuodet.
Äitiys, lapset, tahtoikä, teini-ikä, neljänkympin kriisi, työelämän paineet, vaimona oleminen, ystävyyssuhteet, sukulaiset, omat ja lasten harrastukset… On siinä haastetta kyllikseen, ihan ilman sairastumistakin! Mutta sairauden pakottamana oli opeteltava priorisoimaan. Asiat oli saatava tärkeysjärjestykseen ja kaikesta ylimääräisestä oli osattava luopua.
Ensimmäisenä päätin tinkiä omista pään sisäisistä, ankarista vaatimuksistani. Minun oli lopetettava itseni henkinen ruoskiminen!
Aiemmin pakotin itseni joka päivä kävelemään tai pyöräilemään töihin ja töistä kotiin. Pakotin siitäkin huolimatta, että nopeimmillaan 30 minuutin kävelyvauhti olikin hidastunut niin paljon, että pahimmillaan se kesti puolitoista tuntia! Minä kapinoin omaa jääräpäistä sisupussiani vastaan ja ostin bussikortin. Nykyisin osaan hypätä paikallisliikenteen kuljetettavaksi aina, kun voimat jaloista hupenevat. Vaikka kesken matkan.

Ehkä vaikein, mutta tärkein päätös oli luovuttaa työn suhteen. Uskalsin heittäytyä ja jäädä keväällä pitkälle sairaslomalle. Työterveyslääkärin kannustamana päätin, että palaan työpaikalle vasta sitten, kun ajatus siitä tuntuu mukavalta. Sekin päivä koitti taas syksyllä.
Lopulta kaiken priorisoimisen jälkeen jäljelle jäivät poikani, puolisoni ja yhteinen kotimme: Tämä kokonaisuus on elämäni tärkein asia ja jos energiavarani riittävät siihen, se on tarpeeksi!
♥♥♥
Ensimmäisen MS-tautivuoteni aikana tunnen olleeni sellaisen henkisen mankelin puristuksessa, että tänään minussa elää kuin uusi ihminen. Ankaruus ja itsensä ruoskiminen on alkanut muuttua lempeydeksi ja oman itseni hyväksynnäksi.
Tuudittelen taaperoikäistä diagnoosiani hellästi sydäntäni vasten. Ehkä me opimme vielä tulemaan toimeen keskenämme?