Totta vai tarua


Telkkarissa pyörii parhaillaan Pihlajasatu -niminen draamasarja, jotta pärjää Salkkareiden kesätauosta. Tämän ohjelman innoittamana lähden satuilemaan ja palataan ajassa 20 vuotta taaksepäin. 

Vietetään syksyä 1998. Olen palannut töihin kesälomilta ja paukutan menemään työtä kahdessa vuorossa. Samaan aikaan suunnittelen elinkeinoasiamiehen kanssa oman yrityksen perustamista. Alihankintayritystä nykyiselle työnantajalleni. Yritykselle löydetään tilat läheisestä teollisuushallista. Erilaisia jälkikäsittelyissä tarvittavia laitteita on leasing sopimuksella hankittu, on rekrytoitu 20 työntekijää ja pankista on saatu jättilaina. Starttirahan ja lainan turvin on tarkoitus viedä eteenpäin yrityksen karikkoisin ensimmäinen vuosi.

Olen riemuissani ja tuskin maltan nukkua öitäni. Rehkin kuntosalilla hyvässä kuosissa. Lihakset kestävät rääkin hyvin ja palaan salille seuraavana päivänä edellisestä kerrasta palautuneena. Kavereita en ennätä tavata. Työpaikalla istun ison tammisen pöydän takana seitsemänä päivänä viikossa keräten kateutta ja ehkä kunnioitustakin. Kotona miestä ei paljoa näy. Parisuhde alkaa olemaan pari suhde. Ihmettelen asiaa. Rahaa kun tulee ikkunoista ja ovista ja on varaa matkustaa ja shoppailla.

Riemua piisaa vuoden tai pari. Kuin salamaniskusta korttitaloni luhistuu. Työnantajani, josta siirryin yrittäjäksi, kaupataan ja uusi omistaja irtisanoo sopimuksemme. Nopeassa tahdissa yritykseni kassavaranto on tyhjä ja velkojat hakevat käräjäoikeudessa yritystäni konkurssiin. Vähäinen omaisuuteni huutokaupataan ja varat käytetään velkojen maksuun. Summa ei tietenkään riitä ja vietän jälleen unettomia öitä. Mietin, miljoonavelkojeni kanssa, että miten tästä eteenpäin. Asuinkumppanini kanssa on myös omaisuus jaettu ja luottotietoni menettäneenä asun kaverini nurkassa, kun en saa asuntoa pääni päälle. Alkoholi astuu kuvaan ja vietämme kaverini kanssa varsin riehakkaita känni-iltoja. Ennen niin lupsakkaasta miehestä alkaa tulla kärsimätön ja pahapäinen. Reuhaan iltaisin grillijonoissa ja myös putkat tulevat tutuiksi. Varaa vaatteisiin ei ole. Samat salihousut jalassa kuljen, oli kesä tai talvi.

Vaan seuraa jotain hyvääkin. Pääsen velkajärjestelyyn ja saan myös kaupungilta vuokra-asunnon. Teen vahtimestarin töitä ravintoloiden ovilla. Pimeästi tietenkin ja saan viikonloppuisin rahaa sen verran, että sillä aina tulevan viikon pärjään. On pakko jälleen kuntoilla, että pärjää painiotteluissa, joihin työssä säännöllisesti joutuu.

Käyn välillä pätkätöissä milloin raksalla apumiehenä, milloin kuorma-autonkuljettajana. Ovihommia unohtamatta. Saan kuitenkin velkajärjestelyssä sovitellut maksut kuitattua reilussa kymmenessä vuodessa ja olen velaton mies. 

Näin asiat olisivat voineet edetä ilman marraskuista päivää, jolloin sain MS-diagnoosin. Olin käynyt diagnoosista mitään tietämättä oikeasti pitkiä neuvotteluja elinkeinoasiamiehen kanssa ja tehnyt hurjia ja optimistisia laskelmia kannattavasta liiketoiminnasta.

Näin jälkeenpäin ajatellen olen usein kiittänyt MS-tautia. Ja sen täydellistä ajoitusta. Vaikka sairaus on tuonut monenlaisia muutoksia elämääni, niin pidän mieluummin diagnoosin, jos vaihtoehtona on kirjoittamani. Onnellisena elän siis MS-taudin kanssa elämäni loppuun. Sen pituinen se.


FI1806849067


Kirjoittanut: Rauno

Tulevaisuus

Rauno

Sanovat minua Raneksi ja Rauksi. Ainoastaan rakkaat äitini ja anoppini kutsuvat minua Raunoksi. Olen 53-vuotias mies ja tänä vuonna tulee 20-vuotta MS-diagnoosista. Blogi on minulle paikka, jossa opettelen leikittelemään sanoilla. Haluan, että blogi on mielipiteitteni koti, oman itseni ilmaisupaikka. Kirjoitan elämästäni rehellisesti. Vaikka MS-tauti tuo paljon haasteita, silti peruspiirteitä minussa on hauskuus ja leikkisyys. Tuon pitkään sairastaneena miehenä esiin asioita, jotka voivat toisille olla arkoja, toivoen, että saan annettua ajatuksillani uskoa ja apua.

Katso kaikki artikkelit Rauno