Huojuu vaan ei kaadu

Olen tainnut kirjoittaa blogia viimeksi kolme kuukautta sitten. Tai en tiedä, aikaa on kuitenkin vierähtänyt.

Tein muutaman kuukauden pätkän kokoaikatöitä höystettynä vapaaehtoistoimilla ja harrastuksilla ja tuli poltettua kynttilä loppuun.

Minua tunteville toimintatapani ei ole mikään uutinen. Löydän toistuvasti itseni samasta tilanteesta. Uupumisen jälkeen seuraa lepokausi, jonka aikana alan kärsimättömästi täyttämään allakkaa, etsimään uusia työmahdollisuuksia ajaakseni itseni taas samanlaiseen umpisolmuun. Eihän tekemisessä mitään järkeä ole ja tiedän, että tässä kohtaa moni lukija toteaa, ettei järkeä taida olla pahemmin muutenkaan. Näin se varmaan onkin, vaan en ole vielä oppinut olemaan paikallani. Onhan tekemisen muotoja muitakin ja taatusti järkevämpiä. Toisaalta, jos jotain satutan, niin eniten itseäni.

Pyöräilin työmatkat, mitä nyt joskus laiskuus iski ja hurautin autolla. Tuon kuuden kilometrin reitin ajoikin pyörällä nopeammin kuin autolla ruuhkissa ja liikennevaloissa istuen. Olen kirjoittanut täällä paljon kivuista ja pyöräily sekä vei niitä paljon että toi myös mukavat reisilihakset. Elin niin tiiviisti työrumbassa, että en muistanut mitään sairastavani. Olen muutenkin pystynyt pitkään pitämään lääkitykset tasaisena ja tuntuu, että sopiva coctail on löytynyt. Kivut pysyvät hienosti taustalla. Vapina on ongelma, johon nykylääkitys aika kehnosti puree. Ehkä lähden testaamaan toista valmistetta vielä ennen vuoden vaihtumista.

Tuli oltua huikean työyhteisön huikea jäsen. Porukkaa yhdisti samanlainen huumorintaju ja tuli kyllä naurettua enemmän kuin aikoihin. Työkin oli antoisaa ja sain myös tärkeitä onnistumisen tunteita. Myyjä elää tuloksesta ja elin hetken melkoisessa flowssa. Kaikki vaan onnistui. Kunnes sitten väsymyksen oli annettava voittaa. Osa-aikatyö ei paikassa ollut mahdollista, joten keräsin kampsuni, hyvästelin työkaverit ja yhtä kokemusta rikkaampana menen eteenpäin. Harmi sikäli, nyt kun paikassa oli tosi paljon positiivista, ei vaan jaksaminen riittänyt. MS-tauti otti kuitenkin omansa ja vei voiton.

Mitä omaan jaksamiseen tulee tällä hetkellä, niin toipuminen uupumuksesta on mennyt hyvin. Nukuin ensimmäisen viikon ja seuraavalla vilkuilin varovasti kuntosalin valoja siellä kuitenkaan käymättä. Kolmannella viikolla tuntui, että usva pääkopasta oli kadonnut ja pääsin jälleen kuntoilemaan. Edelleen jaksamisen kanssa on ongelmia ja taukoa tekemisestä jatkan.

Katsotaan nyt, miten tästä eteenpäin. Kaikenlaista uutta on kehitteillä ja kohta taas mennään pää edellä kohti uusia pettymyksiä.

Tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että vietän vuoden loppuun lomailemassa ja aloitan vuoden 2019 alusta uudessa pestissä. Nyt etätyönä kotoa käsin, mutta paljonhan ennättää tapahtua ennen sitä. Olen herkkä houkutuksille.

Perästä kuuluu, milloin mies seuraavalla kerralla huojuu tai peräti köpsähtää nurin.  

Blogipostaus on tehty Novartiksen taloudellisella tuella

FI1811920278

 


Kirjoittanut: Rauno

Työ

Rauno

Sanovat minua Raneksi ja Rauksi. Ainoastaan rakkaat äitini ja anoppini kutsuvat minua Raunoksi. Olen 53-vuotias mies ja tänä vuonna tulee 20-vuotta MS-diagnoosista. Blogi on minulle paikka, jossa opettelen leikittelemään sanoilla. Haluan, että blogi on mielipiteitteni koti, oman itseni ilmaisupaikka. Osoitteesta http://www.venditor.fi löytyy myös oma blogialustani. Kirjoitan elämästäni rehellisesti. Vaikka MS-tauti tuo paljon haasteita, silti peruspiirteitä minussa on hauskuus ja leikkisyys. Tuon pitkään sairastaneena miehenä esiin asioita, jotka voivat toisille olla arkoja, toivoen, että saan annettua ajatuksillani uskoa ja apua.

Katso kaikki artikkelit Rauno