Äidin pahin painajainen
Kerran vaatekaupassa ollessani kadotin silloin noin kolmevuotiaan esikoiseni. Olin niin keskittynyt vaatteiden hypistelyyn, etten huomannut ollenkaan milloin ja mihin hän hävisi. "Minulla on poika hukassa!" huusin lähellä oleville. Sieluni silmin näin hänet jo ulkona. Ostoskeskuksen liukuovien takana on vilkasliikenteinen katu busseineen ja rekkoineen. Olin paniikissa. Sain etsintäapua ja eräs nainen lopulta löysi poikani ostarin leikkialueelta, lentokoneen kyydistä. Kaikki hyvin!
Olen aika ajoin palannut tuohon paniikinomaiseen tunteeseen. Miten kamalaa on, kun lapsi yhtäkkiä katoaa! Se on kuin painajaisesta.
Tällä hetkellä tunnen eläväni kuin painajaisessa. Toisenlaisessa. Elämääni on hiipinyt salakavalasti uusi elämänkumppani. Ei kysynyt, saako tulla, vaan änkesi mukaani väkisin. Tämä kumppani on MS-tauti.
Minulla on kaksi maailman suloisinta poikaa. Molemmat ovat elämäniloa, ääntä ja energiaa täynnä. Parivuotias ehtii joka paikkaan – kiipeää, juoksee, kaataa, raahaa, hakkaa, maistaa, kippaa, täyttää, kuopii ja heittää. Koko ajan sattuu ja tapahtuu. 10-vuotias täyttää kodin olemassaolollaan ja äänillään, harrastaa kolmesti viikossa korista ja kerran pianoa, on läksyt ja kaverit, on pleikat ja iPadit. Monta menoa ja tuloa, paljon huolehdittavaa.
Sairauteni vaikuttaa minuun tällä hetkellä siten, etten aamulla tiedä, miten kukin päivä menee. Yhtenä aamuna saatan herätä silmittömään kipuun ja siihen, että toinen jalka on tunnoton. Toisena aamuna tuntuu, kuin en olisi nukkunut vielä silmäystäkään, vaikka takana olisi reippaat kymmenen tuntia unta. Kolmantena voi kaikki olla kuin ennen, vanhoina hyvinä aikoina. Neljäntenä herään virkeänä, mutta aamutoimet hoidettuani tuntuu, kuin päivän työt olisi jo tehty. Viidentenä saattaa olla lääkityksen aiheuttama huono olo, enkä voi muuta kuin maata sängyssä...
Kun omat energiavarani ehtyvät joka päivä eri tavalla, on vaikea suunnitella ja luvata lapsille muuta kuin sen, että olen olemassa. Itselleni lupaan, että yritän hoitaa kukin päivä sen, mikä on välttämätöntä.
Välttämätöntä on se, että kaapista löytyy ruokaa ja puhtaita astioita ja että jokainen voi aamulla pukea puhtaat vaatteet päälleen. Välttämätöntä on se, että esikoinen saa tukea pärjätäkseen koulussa ja kuopus riittävästi sylin lämpöä. Välttämätöntä on se, että laskut on maksettu ajallaan ja kotona on edes jonkinlainen sopusointu kaikkien kesken. Jos lattioille on kantautunut pihalta hiekkaa, jos ikkunaruudut on sormenjäljissä, jos kodin täyttää pikkuautot ja pehmolelut, jos sängyt jää aamulla petaamatta ja laskostelemattomat vaatteet lojuvat olkkarin sohvalla – ei haittaa. Ne asiat järjestetään kuntoon sitten, kun on se parempi päivä.
Miksi tunnen kuin eläisin painajaisessa? Se tunne tulee kokemuksesta, etten riitä. Kun pään täyttää tämä uusi elämänkumppani kaikkine metkuineen, olen lapsilleni olemassa vähemmän kuin haluaisin. Kun pojista pienempi jo olemassaolollaan vie energiani, isompi jää väistämättä vähemmälle. Tämä voimattomuus, avuttomuus ja riittämättömyys tuntuu sietämättömältä. Haluaisin olla enemmän, jaksaa enemmän ja ehtiä enemmän.
Olen uuden elämäni oppikoulussa. Olisi opittava uskomaan siihen, että minä riitän. Se on paljon helpommin sanottu toiselle kuin koettu itse. Ehkä minä silti vielä opin sen.
FI1805836075