Kädet ylös

Mun ihana pikkusisko bongasi kipuryhmästä henkilön, joka halusi antaa ilmaiseksi Hartwall arenalle pyörätuolikonserttiliput Sunrise Avenuen keikalle. Liput oli viikon päästä olevaan konserttiin ja siten aloitimme heti järjestämään matkaa Helsinkiin.

Sisko toimi mun avustajana ja hänen lippunsa oli ilmainen junaan ja konserttiin sekä siirtymissä taksilla. Sain sovittua oman kunnan vammaispalvelun kanssa, että saan käyttää omia sotetaksimatkoja Helsingissä. Maksoin itse ensin matkat ja laskutin ne jälkikäteen kunnalta. Rahat palautuvat tililleni omavastuuosuus vähennettynä.

Eniten jännitin junamatkaa, mutta kun varasin liput VR:n asiakaspalvelusta, niin minulle vakuutettettiin, että kaikki menee hyvin. Ja niin menikin. Paluumatkalla ystävällinen konduktööri järjesti lastenvaunut pois invapaikalta ja pääsin tuolilla paikalleni. Numerosta pystyi myös varaamaan paikan avustajalle.

"Mä en ole MS-sairas vaan mulla on MS-sairaus. Mä en istu pyörätuolissa vaan mä istun pyörätuolilla."

Musta tuntui, että nyt mulle aukesi uusi maailma. Ennakkoluulot ja mielen lukot pyörätuolilla matkustamisesta olivat estäneet mua kokemasta ja näkemästä maailmaa pyörätuolista käsin ja olin jäänyt kotiin. Melkein kaikkialle avustaja pääsee ilmaiseksi ja eläkeläisliput ovat edullisia, joten hintakaan ei ole este. Ainoastaan omassa päässä olevat ennakkoluulot.

Ongelmia tuotti se, kun yritin välillä auttaa pyörätuolia työntävää siskoani niin hän huusi: "Kädet ylös!!!" Se on ymmärrettävää, koska hän pelkäsi, että sormeni jää tuolin pinnojen väliin tai muuten loukkaan itseni. Mutta kyllä mä opin ja nyt vaan seuraavaa pyörätuoli matkaa suunnittelemaan. Niin kuin mun kaveri Pia sanoi: "Eläkää elämäänne älkääkä vain olko olemassa.'

FI1803802688


Kirjoittanut: Anne

Vapaa-aika

Anne

Olen yhdistysaktiivi, jonka lapset on jo pidempiä kuin niiden äiti. Rakastan tässä maailmassa eniten perhettäni, ystäviäni, matkustelua ja työtäni. En muista hyvin aikaa ilman MS-tautia, koska olin 16-vuotias, kun sain diagnoosin. Nyt elän lähes normaalia arkea iloineen ja suruineen. Työskentelen osa-aikaisesti ja olen ollut työkyvyttömyyseläkkeellä vuodesta 1999. Se antaa minulle enemmän aikaa perheelleni, ystävilleni, matkusteluun ja kunnon ylläpitämiseen. “Elä hetkessä” on elämänohjeeni ja siksi haluan elää täysillä nyt, enkä tuhlata elämääni katkeroitumiseen tai pelkoon tulevasta. Elämänmyönteinen asenne ja usko tulevaan on pitänyt laivani pinnalla karikoista huolimatta.

Katso kaikki artikkelit Anne