Katkeruus ja kateus

Katkeruus ja kateus. Siinäpä kaksi tunnetta, joita on vaikea välttää. Kannattaisi kuitenkin opetella.

Joku on sanonut joskus, että katkeruus on sama kuin söisi myrkkypillerin ja odottaisi, että joku toinen kuolee. Tässä on selkeä viisaus. Silti katkeruus on usein hyvän isossa osassa monien meistä elämässä. Katkeruus vanhempia ja muita ihmisiä kohtaan. Ja sairaana etenkin katkeruus elämää, sitä paljon puhuttua kohtaloa, kohtaan.

Katkeruus on omalla tavallaan hyvin palkitseva tunne. Katkeruuden avulla voi vyöryttää syyllisyyden omista epäonnistumisistaan, syyllisyyden oman elämänsä solmukohdista jonkun muun niskoille. Tappiot on helpompi kestää, jos niistä voi syyttää jotakuta muuta, vaikka sitten kohtalon kaltaista abstraktia oliota. Vaikeampaa olisi ottaa niistä vastuu itse.

Ylipäätään tuntuu usein siltä, että monille on tärkeämpää löytää ongelmiin syyllinen kuin ratkaisu niihin. Saavutetaanko tällaisella ajattelulla lopulta mitään on koko lailla samantekevää, on vain helpompaa, kun on edes joku, jota syyttää.

Aina välillä kuvittelen päässeeni eroon katkeruudesta. Sitten näen ihmisiä tekemässä asioita, joihin en itse pysty, ihmisiä ilman minun ongelmiani, ja olen katkera elämälle siitä, että olen saanut tällaisen taakan kannettavakseni. Tai mietin joitain elämäni vaikeita hetkiä, joissa asiat ovat menneet kunnolla vikaan, ja olen katkera muille tilanteessa olleille ihmisille riippumatta siitä, kenen vika tilanteen vaikeus oikeasti oli.

Katkeruuden lähisukulainen on kateus. Kateus on toinen kielteinen tunne, joka usein valtaa mielen, vaikka tiedän sen pohjimmiltaan itselleni haitalliseksi. Kateutta voi tuntea ihan tavallinenkin ihminen syystä jos toisestakin, olemmehan me suomalaiset kuluneen sanonnan mukaan kateellista kansaa, mutta MS-tauti tuo kieltämättä liudan uusia syitä olla kateellinen.

Ensinnäkin, olen tietenkin kaikille niille, jotka eivät tästä kamalasta sairaudesta joudu kärsimään. Niille, jotka pystyvät juoksemaan, ajamaan polkupyörällä, pelaamaan pallopelejä. Niille, jotka pystyvät lähtemään kaupungille kävelemään spontaanisti. Niille, jotka pystyvät kävelemään rappusissa vaivatta. Niille, joille jo käynti lähikaupassa ei tuota ylitsepääsemättömiä vaikeuksia.

Niille, jotka pystyvät luovimaan ihmissuhteissa ja sosiaalisessa elämässä ilman, että tarvitsee alituiseen ajatella, mitä tuo toinen tällaisesta vammaisesta ajattelee.

Katkeruuden ja kateuden aiheuttaa tavallisesti tietynlainen putkinäkö: näkee ihmisiä, jotka pystyvät asioihin, joihin itse ei pysty ja joilla näennäisesti menee paremmin kuin itsellä. Se, että näillä ihmisillä on omat ongelmansa ja omat pettymyksensä, ihan kuten kaikilla ihmisillä, ei tunnu sillä hetkellä merkittävällä asialta.

Pohjimmiltaan katkeruus ja kateus ovat kuitenkin uhriutumista, olosuhteiden syyttämistä sen sijaan että ottaisi itse vastuun omasta elämästään. Tätä vastuuta ei voi kuitenkaan antaa pois.

Katkeruuden ja kateuden vastakohta on kiitollisuus. Olen yrittänyt viime aikoina opetella olemaan kiitollinen kaikista mahdollisista asioista. Ja tällaisia asioita on lopulta melko paljon minunkin elämässäni. On paljon upeita ihmisiä, mielekästä tekemistä, kiinnostavia asioita... Perustarpeetkin on turvattu, mutta pohjoismaisen hyvinvointivaltion edustajana sitä pitää helposti itsestäänselvyytenä siitä huolimatta, että tiedän kyllä, että monella muulla nämä perustarpeet tässä maailmassa voivat jäädä kokonaan tyydyttämättä.

Löydän lukuisia syitä olla kiitollinen, lukuisia kohteita kiitollisuudelle. Kiitollinen voi olla muille ihmisille, suomalaiselle yhteiskunnalle – joka kuitenkin on sairaalle ihmisille yksi parhaista paikoista maailmassa elää – tai vaikka sitten sille kohtalolle. Jopa se, jos aurinko paistaa, on hyvä syy olla kiitollinen. Tai vaihtoehtoisesti jos sataa vettä – itse pidän siitäkin!

Ei ole syytä olla katkera tai kateellinen kenellekään. Tai vaikka olisikin, sillä ei voi voittaa mitään. Uskon, että kiitollisuus on sitä paitsi huomattavasti katkeruutta ja kateutta parempi lähtökohta asioiden korjaamiselle. Uskon, että jos haluaa jotain enemmän, pitäisi ensin osata arvostaa sitä mitä itsellä jo on.

FI1803787284


Kirjoittanut: Tapsu

Vapaa-aika

Tapsu

Nimeni on Tapio, mutta ystäväni sanovat minua usein Tapsuksi. Olen neljänkympin tietämillä oleva mies Helsingistä. Sain diagnoosin aaltomaisesta MS-taudista joulukuussa 2003, enkä oikein siis enää edes muista, millaista elämä oli ennen sitä. Olen tällä hetkellä päätoiminen opiskelija, minkä ohella teen töitä vapaana kirjoittajana. Saan elämääni virtaa muun muassa musiikista, kirjoista, ystävistä, matkustamisesta ja liikunnasta.

Katso kaikki artikkelit Tapsu