Koulukiusatusta leijonankesyttäjäksi

Aika paljon tulee vietettyä aikaa kuntosalin melskeessä ja aika vähän aiheesta on tullut kirjoitettua. Ennen salielämää harjoittelin juoksua tavoitteena voittaa Olympiakultaa kymmenellä kilometrillä. Olin siis luuta ja nahkaa ja jos jossain lihaksia oli, niin ehkä kielessä.

Vietin lapsuuteni pienessä maalaispitäjässä ja suuri järkytys oli, kun vanhemmat päättivät myydä maatilamme ja muutimme leveämmän leivän perässä kaupunkiin. Olin silloin 11-vuotias ja olin kummallisen murteeni ja landelta muuttaneena aikamoisessa kurimuksessa. Kaupungin isot pojat ottivat vähäisetkin luuloni pois. Koin pienenä kakarana henkistä ja fyysistä väkivaltaa kenenkään siihen puuttumatta. Tuli kenkää, tuli nyrkkiä ja välillä hinkattiin hiomapaperilla kasvoja. Mukaan tuli sitten luonnollisesti lintsaamista ja se vuosi menikin enemmän tai vähemmän penkin alle. Seuraavana vuonna sain vaihdettua luokkaa ja meno vähän helpottui.

Koulukiusaaminen on ja tulee aina olemaan enemmän tai vähemmän tapetilla. Aina sitä jostain syystä tapahtuu. Ja aina se jälkensä jättää. Nykyisin sosiaalisen median aikana kiusaaminen on muuttanut muotoaan. Harmi, ettei sitä varsin typerää asiaa saada kitkettyä. Milloin me ihmiset oppisimme olemaan hyviä ja ystävällisiä toisillemme?

Vaan palataanpa kuntosalille. Jossain vaiheessa pojan koltiaisena ajelin fillarilla kuntosalin ympärillä ja päätin, että menen sinne, kasvan kaksimetriseksi ja näytän kaikille kiusaajilleni. Reilut kolmekymmentävuotta myöhemmin täytyy todeta, että vähän tuosta tavoitteesta jää saavuttamatta, mutta jokseenkin paljon ja jokseenkin monella kuntosalilla olen romuja kolistellut. Jokaisella lajilla on omat faninsa ja omat inhoajansa. Kuntosalien maailmaankin liittyy paljon erilaisia käsityksiä. Onhan siellä meitä hikisiä ja rumia miehiä, kuten niin usein ajatellaan, mutta myös paljon muuta - paljon kauniita ja hyvinvoinnistaan huolehtivia ihmisiä.

Jos jossain vaiheessa treenasin viisi tai kuusi kertaa viikossa tai enemmänkin, ennätän sinne nykyisin kaksi tai korkeintaan kolme kertaa. Ja oikeastaan olen paremmassa kunnossa. Ikämiehen lihakset kaipaavat paljon lepoa palautumiseen. Olen tainnut kirjoittaakin, että aikanaan diagnoosia saadessani sanottiin, että liikkuminen on vaarallista. Siinä vaan väsyy ja uupuu. Nykyisin käsitykset ovat muuttuneet ja voimaharjoitteluakin jo suositellaan meille sairastaville. Harvemmin minä mitään ohjelmaa enää noudatan. Tai lasken kuinka monta sarjaa ja toistoa tulee tehtyä. Teen sen mitä jaksan ja kuuntelen kehoani. Teen niitä lihaksia, jotka ovat sattuneet palautumaan edellisestä kerrasta.

Silloin aikanaan diagnoosin saatuani lopetin koko urheilun. Eihän sitä saanut tehdäkään. Pahoitin mieleni koko touhuun. Vaan en saanut pidettyä sitäkään päätöstä, vaan uppiniskaisena aloitin touhun uudestaan. Yritin sitten kyykkäillä harjan varrella ja tyhmää oli. Päätin sitten uhmata viisaiden tarinoita ja lisäsin romun määrää tankoihin oikein kunnolla. Olikin mahtava tunne huomata, että lihaksethan ottavat voimaa vastaan. Sama asia tuntuu edelleen hyvältä, jos ja kun sellaista sattuu tapahtumaan. Rajojaan saa ja pitää etsiä ja ylittää. Sairaus ei siitä itseensä ota.

Mitä niihin koulukiusaajiin tulee, niin heiltä saan nykyisin olla rauhassa. Nyt toppuuttelen kuntosaliharjoittelulla leijonaa. Tätä uinuvaa MS-jättiläistä, joka syksyllä hetkeksi heräili.

FI1710712481


Kirjoittanut: Rauno

Vapaa-aika

Rauno

Sanovat minua Raneksi ja Rauksi. Ainoastaan rakkaat äitini ja anoppini kutsuvat minua Raunoksi. Olen 53-vuotias mies ja tänä vuonna tulee 20-vuotta MS-diagnoosista. Blogi on minulle paikka, jossa opettelen leikittelemään sanoilla. Haluan, että blogi on mielipiteitteni koti, oman itseni ilmaisupaikka. Kirjoitan elämästäni rehellisesti. Vaikka MS-tauti tuo paljon haasteita, silti peruspiirteitä minussa on hauskuus ja leikkisyys. Tuon pitkään sairastaneena miehenä esiin asioita, jotka voivat toisille olla arkoja, toivoen, että saan annettua ajatuksillani uskoa ja apua.

Katso kaikki artikkelit Rauno