Tylsää?

Vakava neurologinen sairaus voi rajoittaa elämää tuntuvasti. Oma vointini on viimeisen vuoden ajan ollut siinä määrin hutera ja arvaamaton, että elämänpiiri on supistunut supistumistaan ja olen usein ollut koko lailla sidottu omaan kotiini.

Ongelmia on aiheuttanut ennenkaikkea oikean jalkani ns. peroneuspareesi. Sen takia nilkan taivuttaminen on vaikeaa, mikä puolestaan vaikeuttaa kävelyä aika lailla. Normaali kävely, jossa kantapää nousee ensimmäisenä maasta ja laskeutuu ensimmäisenä takaisin maahan ei onnistu, vaan jalkaa on tavallaan raahattava yhtenä yksikkönä, mikä taas heikentää tasapainoa ja nostaa kaatumisriskiä huomattavasti. Läheltä piti -tilanteita, jossa varpaiden osuminen maahan ennen kantapäätä on aiheuttaa kaatumisen, on miltei joka päivä.

Tämä on vaikeuttanut ja rajoittanut elämää, ennen kaikkea sosiaalista elämää ja elämää kodin ulkopuolella, aika lailla. En pysty enää samoihin asioihin, joihin vielä vaikkapa vuosi sitten. Sairautta edeltänyt terve elämä on pelkkä muisto vain, ja elämänpiiri tuntuu supistuvan koko ajan.

Niinpä nykytilassani jo parinsadan metrin päässä sijaitseva lähikauppa on liian kaukana. Jopa kotikadun ylittäminen ilman tukea tuntuu hiukan liian riskialttiilta. Aiemmin pärjäsi yhden kyynärsauvan avulla, nyt kahdessakaan ei ole aina tarpeeksi. Teen koko ajan töitä kuntoni parantamiseksi kotitaloni kuntosalilla – onneksi täällä on sellainen – ja yritän pitää itseni muutenkin aktiivisena, mutta juuri nyt ulkomaailma tuntuu usein kovin kaukaiselta.

Minulta kysytään joskus, eikö tällainen rajattu elämä ole tylsää.

Vastaan kysyjille, että minulla ei ole nytkään aikaa tehdä kaikkia niitä asioita, mitä haluaisin . En ole oikeastaan ihminen, jolla olisi oikeastaan ikinä tylsää. Koen tylsyyden asiana, jota on hyvin vaikea perustella. Inhoan sitä, kun ihmiset puhuvat "ajan tappamisesta". Minulla ei ole aikaa tapettavaksi. Ei nytkään.

Kyse on epäilemättä osittain siitä, että harrastukseni, mielenkiintoni kohteet ja taipumukseni ovat riittävän nörttejä, että kotona istuskelu usein riittää. Vaikka pidänkin liikunnasta, ulkoilusta ja liikkeelläolosta, ihmisten tapaamisesta puhumattakaan, käytännössä jo läppäri internet-yhteydellä tai nippu kirjoja riittää pitämään minut tyytyväisenä varsin pitkään. Oikeastaan pelkkä kynä ja paperikin riittäisivät. Monien muiden introverttien tavoin minulla on vilkas mielikuvitus ja rikas sisäinen maailma, josta ammentaa.

Osittain kyse on siitäkin, että joidenkin ovien sulkeuduttua aukenee uusia – tai huomaa ensimmäistä kertaa sellaisia, jotka ovat olleet auki koko ajan. Kaikkeen voi sopeutua ja vastoinkäymiset tuovat itsestä esiin puolia, joiden olemassaolosta ei tiennytkään. Ennen pitkää sitä löytää merkittävyyttä asioista, joita aikaisemmin piti yhdentekevinä ja tajuaa, miten moni asia elämässä on kuitenkin lopulta, sairaudesta huolimatta, todella hyvin. Tämän vuoksi koen nykyelämänikin hyvin antoisana.

Rakastan musiikkia, ja nykypäivän suoratoistomaailmassa uuden musiikin etsiminen on äärimmäisen helppoa. Rakastan lukemista, ja kirjahyllyssäni odottaa nippu äärimmäisen kiinnostavia kirjoja. Elokuvat ja tv-sarjat ovat myös itselleni oiva tapa viettää päivä, jolloin voimat eivät riitä muuhun.

Tykkään luoda itsekin. Kirjoittaminen ja musiikin tekeminen eivät oikeastaan vaadi muuta kuin toimivan läppärin, välttämättä ei sitäkään. Niinpä kovalevyni on täynnä kaikenlaisia tekstejä ja biisi-ideoita.

Aina on siis hieno biisi jota ei ole kuullut, kirja jota ei ole lukenut, elokuva jota ei ole nähnyt. Jos ne joskus loppuvat, voi aina vaikka tehdä omia.

Turha silti väittää, ettenkö hyvinkin mielelläni tekisi montaa niistä asioista, jotka juuri nyt eivät terveysongelmien takia onnistu. Olisi hauska esimerkiksi matkustella ulkomailla. Olisi käydä elävän musiikin tapahtumissa ja katsella koko keikka seisaaltaan. Olisi hauska pelata vaikkapa jalkapalloa, sählyä ja pesistä. Itse asiassa olisi hauska käydä lähikaupassakin.

Mutta tylsää, ei. Ei milloinkaan.

FI1802772599


Kirjoittanut: Tapsu

Vapaa-aika

Tapsu

Nimeni on Tapio, mutta ystäväni sanovat minua usein Tapsuksi. Olen neljänkympin tietämillä oleva mies Helsingistä. Sain diagnoosin aaltomaisesta MS-taudista joulukuussa 2003, enkä oikein siis enää edes muista, millaista elämä oli ennen sitä. Olen tällä hetkellä päätoiminen opiskelija, minkä ohella teen töitä vapaana kirjoittajana. Saan elämääni virtaa muun muassa musiikista, kirjoista, ystävistä, matkustamisesta ja liikunnasta.

Katso kaikki artikkelit Tapsu